Käräjillä Jääsken Järvenkylässä oli helmikuussa 1663 Jääsken Kavantjärveltä kotoisin oleva tietäjä (spåman) Filipus Eeva kuulusteltavana jutussa, jossa Mårthen Hästeskon rälssitalonpoika Olavi Pekanpoika oli syytettynä vahingon aiheuttamisesta noituuden avulla. Olavi puolestaan väitti noituushuhujen olevan naapurinsa Yrjö Pertinpojan liikkeelle laskemia.
Edellisenä kesänä oli Yrjön hevonen kuollut karhun raatelemana. Myös toinen hevonen oli kuollut ja muutoinkin vuoden sato oli jäänyt huonoksi. Yrjö oli tiedustellut tähän syytä tietäjä Filipus Eevalta, joka sanoi vastoinkäymisiä Olavin aiheuttamiksi. Kun Yrjö oli kysynyt miten Filipus tämän tiesi, oli Filipus vastannut että hänen arpatikkunsa olivat sen kertoneet. Vakuudeksi Filipus otti nahkaisesta pussistaan viisi pientä “erityisellä tavalla” veistettyä leppätikkua ja sanoi: “Kun heitän nämä tikut, osoittaa yksi niistä heti kuka on pahantekijä”.
Olavi kiisti syytökset ja kertoi että helluntaina, kolme vuotta sitten, Filipus oli ollut tulossa Viipurista ja poikennut aikaisin aamulla hänen tilalleen pyytämään syötävää. Koska Olavi oli vielä ollut makuulla, eikä antanut ruokaa, oli Filipus todennut lähistöllä asuvalle Niilo Kaipaiselle: “Olavi Pekanpoika ei antanut minulle mitään syötävää, mutta minäpä järjestän niin, että hänen karjansa syödään!”. Tätä seuraavana Petrinpäivänä oli karhu tappanut Olavilta viisi lehmää, vahingoittanut kahta ja tappanut lisäksi kaksi hevosta.
Niilo Kaipainen todisti Filipuksen uhkauksen todeksi ja kertoi lisäksi, että yhdeksän vuotta sitten tapahtui, että Filipuksen karja oli tullut hänen niitylleen syömään kaadettua kuivaa heinää. Niilon veli oli ajanut lehmät pois selkään lyömällä. Kun Filipus kuuli tämän hän sanoi: “Minäpä järjestän niin, että se menettää hevosensa, joka löi minun karjaani”. Tämän seurauksena oli karhu seuraavana keväänä syönyt neljä Niilon hevosta ja Niilon poika oli juossut hakemaan paikalle kengittäjää, joka olisi voinut katsoa yhtä hevosta, joka vielä henkitoreissaan tuli kotiin. Paikalla tultuaan Filipus oli todennut: “Hän näyttää tehneen enemmän vahinkoa kuin oli pyydettykään”. Niilo vannoi Jumalan nimeen Filipuksen näin sanoneen.
Ratsutalonpoika Matti Pullinen kertoi että vuonna 1658 oli Filipus tullut hänen naapurinsa tilalle ja pyytänyt kyytiä viereisen järven poikki. Kun kellään ei ollut aikaa kyyditä Filipusta vei hän Matin hevosen ja mukanaan tuomansa viljasäkin rantaniitylle ja meni itse yöpymään taloon. Kun Matti aamulla meni rannalle lähteäkseen kalaan, näki hän hevosensa repineen rikki Filipuksen säkin. Matti vei heti hevosensa pois ja kokosi viljan ja leivänpalat, jotka hevonen oli levittänyt ympäriinsä. Kun Filipus tuli paikalle ja näki rikkinäisen säkin, hän sanoi: “Jos tämän teki hevonen, ei sen perään laiteta auraa enää Pekanpäivän jälkeen. Jos se taas oli sika, ei sen omistaja koskaan tule syömään sen läskiä”. Samana päivänä oli hevonen karannut salolle, jonne hevoset eivät koskaan aiemmin olleet menneet. Hevonen löytyi parin päivän päästä karhun kuoliaaksi raatelemana. Samoihin aikoihin oli karhu tappanut neljä muuta Matin hevosta. Filipuksen sanat oli Matti itse kuullut ja lisäksi naapurinsa Risto Pullisen rakuuna oli saman kertonut isännälleen.
Matti kertoi lisäksi, että kun hän oli eräältä matkalta palannut yhdessä Filipuksen kanssa ja aikonut lyödä Filipusta hänen tekosiensa tähden, Filipus oli sanonut “Rakas ystävä, älä lyö minua. Jos minä olen sen tehnyt pyydän anteeksi. Sitä ei tule enää tapahtumaan”. Sen jälkeen lakkasi epäonni häntä vainoamasta. Matti sanoi vielä että vaikka tapahtumalla ei ollut todistajia, niin “Jumala on minun todistajani eikä salli minun lähteä elävänä tästä huoneesta jos en ole puhunut totta”. Mutta Filipus kiisti kaiken sanotun.
Matti Lattonen valitti, että Filipus oli kuusi vuotta sitten noitunut hänen veljensä Olli Paulinpojan niin, että veli vähän ajan kuluttua oli kuollut. Simo Siltavouti tiesi kertoa että silloin kun Filipus ja Olli, joka niinikään oli noitamiehen maineessa, sattuivat yhteen, olivat he alinomaa kerskailleet ja uhitelleet toisillensa siitä, kummallako oli paremmat “tulitarpeet” (eldföre) [noitakonstien taitajilla on tapana keskustella taikojensa paremmuudesta]. Filipus oli sanonut: “Niin pian kuin sytytän tulitarpeeni sinä tulet sairaaksi”. Jonkin ajan kuluttua sai Olli harvinaisen taudin ja kuoli. Matti lupasi vielä nimismies Martti Arwidssonin kertovan lisää asiasta, kunhan saapuu paikalle.
Koska Simo Siltavouti tiesi lisää asiasta, vannoi hän valan yhdessä nimismies Matti Rossin kanssa. Simo kertoi olleensa Ollin sairastumisen aikoihin Jääsken kirkolla, lauttamies Mikko Paulinpojan luona, jossa olivat myös nimismies Matti Rossi, korpraali Yrjö Savisuni (joka nyt on kuollut) ja kyseinen Filipus. Simo oli ohimennen sanonut: “Niin, Jumala siunatkoon, että poloisen seppä Ollin kurkku sillä tavalla märkii, että hän pian taitaa kuolla”. Filipus oli vastannut että Ollin ei olisi kannattanut ärsyttää häntä, sillä nyt “Hän sai sen mitä hakikin”. Filipus oli tällöin ollut hiukan humalassa, muttei paljon. Simo oli tällöin yrittänyt lyödä Filipusta päähän oluttuopilla, mutta korpraali oli sen estänyt. Tähän Filipus ei halunnut vastata mitään, vaan sanoi: “Mitä se sinulle kuuluu!”. Tällä välin seppä oli kuollut. Matti Rossi kertoi, ettei hän ollut kuullut Filipuksen sanoja, koska ei ollut silloin sisällä, mutta oli kuullut Simon kiroavan Filipusta ja halunneen iskeä tätä päähän niin kuin kerrottiin.
Käskynhaltija Aron Clöfwerskiöld kertoi seuraavaa, lyöden rintaansa ja vannoen Jumalan nimeen puhuvansa totta. “Kun minä noihin aikoihin tulin matkaltani Matti Lattosen kotiin niin vielä sairaana ollut seppä Olli sanoi: Minä tiedän että minut on noiduttu”. Seppä kertoi Filipuksesta: “Se mies on ajettu noitakonstiensa vuoksi pois Äyräpäästä”. Saman todistivat myös Simo Siltavouti ja (gevalieren) Hans Jönsson, jotka silloin olivat käskynhaltijan luona. Kaiken tämän Filipus kiisti.
Filipukselta tiedusteltiin, mitä hän teki mukanaan olleilla lukuisilla tikuilla, kangaspaloilla ja kauranjyvillä. Lisäksi hänellä oli mukanaan pieni hiuskiehkura ja yksi langanpätkä tikkujensa ja tilkkujensa joukossa. Filipus vastasi että kun jollakulla on jäsenet kipeänä tai kun jotakin on varastettu, hän parantaa sairauden ja hankkii varastetun tavaran takaisin. Tiedusteltiin edelleen, miten hän sai varkaan tuomaan takaisin varastetun tavaran. Filipus vastasi menevänsä mäelle torstai-iltana ja polttavansa siellä puutikkuja tervassa, jolloin varas saa kohta niin kovat tuskat, että hänen on kannettava takaisin varastamansa tavara. Hän kertoi esimerkiksi Viipurissa, niin kuin muuallakin, näin tehneensä. Mukanaan olleista hiuksista hän kertoi, että ne kuuluivat hänen vaimolleen, jolla oli niska kipeänä ja jonka hän näin saattoi parantaa. Parantaminen tapahtuu niin, että hän ottaa puusta sopivia oksia, asettaa hiukset näiden päälle ja silloin ihminen tulee paremmaksi. Kysyttiin vielä, mitä hän teki mukanaan olevilla kauranjyvillä, tikuilla ja kolikoilla. Filipus vastasi että jokaisen, joka häneltä pyysi apua, oli annettava hänelle kolikko, jolloin hän arpatikkujensa välityksellä näki, missä vika oli. Varastetun tavaran takaisin hankkimiseksi tarvittiin jokin osa varastetusta esineestä tai esimerkiksi lastu talosta tai arkusta, jossa esine oli ollut.
Korpraali Pertti Savisuni kertoi vielä, että tämä Filipus oli muutamia vuosia sitten ollut Antti Jyrkin luona, joka oli kieltäytynyt antamasta hänelle olutta. Samalla hetkellä oli kaikki Antin olut vuotanut maahan suoraan läpi tynnyrin seinän (igenom sielfwe trää). Kyseinen Antti ei ole läsnä.
Koko seutu, erityisesti sillä puolella pitäjää jossa Filipus asui, valitti että tällainen henkilö toi epäonnea koko seurakunnalle, koska kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle poikkipuolista sanaa vaan kaikkien piti kohdella häntä kuin puolijumalaa (såssom en Afgudh) ja kyyditä ja kuskata häntä ympäri maata kuin suurtakin henkilöä. Lisäksi kerrotaan, että samainen Filipus olisi myös näitä noitakonsteja harrastanut Äyräpään pitäjässä, jossa hän yhteen aikaan oleskeli. Siten vietäköön hänet myös sinne käräjille, jotta saataisiin selville, mitä sikäläisellä väellä mahdollisesti on sanottavana häntä vastaan.
Pitäjänkirjuri Pertti Kyrö kertoi valan vannottuaan olleensa Mikonpäivänä, siihen aikaan kun Filipus täällä asui, yhdessä nimismies Pauli Leinon kanssa Brusius Kotalan luona Joutselällä. Siellä talonpojat olivat juhlineet kirkkomessua (druckit Kyrckemessa). Filipus ja voudin palvelija Simo Ahokas olivat haastaneet riitaa ja silloin oli Kyrö huomannut, että kyseinen Filipus oli “puhaltanut tuoppiin” (blåst i ett stop), josta he yhdessä Simo Ahokkaan kanssa joivat. Kun Kyrö alkoi epäillä Filipuksen puhaltaneen tuoppiin, oli hän salaa [toiset olivat juovuksissa] ottanut tuopin voudin palvelijalta niin ettei hän juonut, ja antoi sen tuopin takaisin Filipukselle, joka, muistamatta omaa puhaltamistaan, joi samasta tuopista. Siinä samassa lyyhistyi hän pitkin pituuttaan lattialle ja oli niin heikossa kunnossa, että ihmisten piti kantaa hänet riiheen, jossa hän joutui makaamaan 3 päivää ja 3 yötä. Tapauksen oli nähnyt yli 20 silminnäkijää, jotka saattoivat todistaa niin käyneen. Tämä tapahtui vuonna 1644. Sanasta sanaan saman kertoi valan päältä Pauli Leino, paitsi että hän ei ollut nähnyt Filipuksen puhaltavan tuoppiin. Mutta sen hän oli nähnyt, että Filipus juotuaan tuopista putosi lattialle kuin tukki. Tämän enempää ei saatu selville hänen “uroteoistaan” tällä paikkakunnalla.
Esiin pyydettiin nimismies Martti Arwidsson, joka vannoi valansa syytettyjen läsnäollessa. Martti kertoi että lauttamies Mikko Paulinpoika Vuokselta oli kuusi vuotta sitten sanonut hänelle että kun Olli Lattonen oli saanut taudin kurkkuunsa, oli hän mennyt yhdessä vävynsä, Lemmikylässä asuvan ratsumies Tuomaan [joka myös on kuollut] kanssa etsimään tietäjäeukkoa Engelästä, Käkisalmen läänistä, saadakseen selville mikä tauti se oli ja kuka sen oli aiheuttanut. Tietäjäeukko oli sanonut: “Kun menet nyt kotiin tapaat miehen Vuoksen rannalla. Lyö hänen nenänsä ja suunsa verille, hän on sen sinulle aiheuttanut. Sitten tulet taas paremmaksi”. Kun he sitten tulivat Vuoksen yli lauttamiehen torpalle, löysivät he sieltä Filipuksen. Sitten he alkoivat juoda yhdessä ja ratsumies Tuomas sanoi: “Filipus, tietäjäeukko käski meidän lyödä sinun nenäsi ja suusi verille.” Filipus vastasi: “Minä olen teidän vallassanne”. Tämän enempää nimismies ei tiennyt kertoa. Tämän kaiken Filipus tunnusti ja kertoi etteivät Olli ja Tuomas häntä lyöneet vaan he joivat yhdessä ja hän Filipus oli tarjonnut Ollille kuusi kannua olutta. Mutta itse teon hän kiisti.
Filipusta muistutettiin nyttemmin kuolleen Simo Siltavoudin ja Matti Rossin todistuksista (Ollin sairastumisesta) edellisillä käräjillä ja häneltä tiedusteltiin vielä, miksi hän oli oleskellut kyseisellä paikalla Vuoksen rannalla? Tällöin hän vaikeni kuin muuri, eikä suostunut puhumaan. Vielä kysyttiin, miten hän sai varkaan tuomaan takaisin varastetun tavaran? Tähän hän vastasi että hän heittää ensin arpatikkujansa ja polttaa sitten tikkuja tervassa torstai-iltana, ja että tervaa pitää aina olla. Tästä varas saa sellaisen tuskan ja piinan, ettei hän voi enää pitää varastettua tavaraa itsellään. Mutta hän ei kertonut millaisia sanoja hän tapaa silloin käyttää, vaan kiisti käyttävänsä mitään sanoja.
Filipus kertoi lisäksi, että hän on käyttänyt taitojaan myös Viipurin linnassa, sen jälkeen kun hän joutui sinne vangituksi: “Silloin kun linnan kirjanpitäjä matkusti Tukholmaan, varastettiin hänen piialtaan hame, enkä mitään sanoja käyttänyt silloinkaan”. Hän sai sen kuitenkin takaisin. Kysyttiin josko se hänen taikakonsteillansa oli tapahtunut. Vastasi: “No kenenkäs sitten?”. Kysyttiin eikö häntä hävettänyt tehdä sellaista kruunun tutkintovankilassa, sillä tiesihän Filipus että se oli väärin ja että hän sen vuoksi oli vangittuna. Tähän hän ei vastannut. Kysyttiin vielä, millä tavalla hän osasi tehdä sairaat terveiksi? Vastasi että kun hän heittää tikkujaan, näkee hän pian mistä huoneesta paha on siirtynyt ihmiseen. Sitten hän menee samaan huoneeseen ja valaa tinaa. Silloin ihminen paranee. Hiuksista, joita viime käräjillä löytyi hänen tavaroistaan, hän sanoi että kun ihmisellä on pää tai silmät kipeät, hän heittää tikkujaan hiusten päällä, jolloin selviää, mistä huoneesta kipu oli tullut ihmiseen. Sitten hän valaa tinaa siinä paikassa ja ihminen paranee. Häntä pyydettiin kertomaan, kenen hiuksia ne olivat. Filipus vastasi, että hiukset kuuluivat hänen poikansa vaimolle, jolla oli silmät kipeinä, ja että nyt kun hiukset on otettu pois hänen housuntaskustaan, miniärukka tulee aivan sokeaksi. Filipukselta kysyttiin, miksi hän oli talvikäräjillä sanonut hiusten kuuluneen vaimolleen? Tähän hän ei vastannut sanaakaan.
Filipukselta tiedusteltiin, millä konstilla hän saattoi noitua ihmisten oluenpanon niin, että olut virtasi ulos tynnyristä? Filipus kiisti väitteen. Sisään tuotiin Antti Jyrkin tytär Cicilia, ratsumiehen leski, joka aluksi pelkäsi noitamiestä niin, ettei ollenkaan uskaltanut puhua häntä vastaan. Kun Filipus vietiin ulos, uskalsi Cicilia kertoa, että kun hän vielä joitakin vuosia sitten asui naimatonna isänsä Antin luona, kyseinen Filipus oli eräänä aamuna tullut hänen isänsä taloon. Äiti oli silloin siivonnut ja paistanut leipää. Kohta Filipus oli alkanut vaatia juotavaa, johon äiti oli vastannut: “Minulla ei ole aikaa ja ukkonikin on vielä nukkumassa. Odota sen aikaa, että muu väki tulee kotiin”. Jonkin ajan kuluttua Anttikin heräsi ja äiti antoi heille ruokaa. Tämän jälkeen Cicilia oli mennyt aittaan ja huomannut oluttynnyrin vuotavan. Hän juoksi kertomaan asiasta vanhemmilleen, jotka eivät olleet uskoneet häntä ennen kuin velikin vakuutti asian olevan totta. Kun he tulivat uudestaan tupaan hakemaan oluelle uutta astiaa, Filipus oli sanonut: “Mitä se hyödyttää sitä sekoittaa? Antakaa minun kerran juoda niin vuoto lakkaa jälleen”. Kun he sitten olivat tuoneet hänelle tuopillisen, vuoto pysähtyi äkisti. Olut oli vuotanut tynnyristä suoraan puun lävitse, vaikka tynnyri oli niin vahva, että se ei koskaan ennen ollut vuotanut, eikä sen jälkeenkään.
Filipus kutsuttiin sisään ja Cicilia kertoi saman nyt tämän kuullen. Filipus kiisti ensin koko asian, mutta hetken kuluttua, kun asiaa edelleen tivattiin, sattui sanomaan: “Eivät he minulle mitään tuoppia tuoneet, vaan pienen kupin (en liten ryssbulla)”. Oluentulon pysähtymisen hän kiisti ensin jyrkästi, mutta kun häneltä viimein äkisti kysyttiin, käytetäänköhän oluentulon pysäyttämiseen jotakin muuta konstia kuin verentulon pysäyttämiseen, hän vastasi kiireesti: “Sama konsti se on!”. Kysyttiin taas: “Sinunhan ei tarvinnut mennä lainkaan aittaan, jossa tynnyri oli, vaan saatoit korjata vian tuvasta käsin?” Vastasi: “Tuvasta käsin minä sen tein”. Kysyttiin, tapahtuiko se sanojen avulla vai muulla konstilla? Vastasi: “Sanoilla”. Filipukselta tiedusteltiin, että jos hän tässä käyttää samaa konstia kuin veren pysäyttämisessä, niin kuinka oluen juoksettaminen onnistuu muualta käsin, mutta veren juoksettaminen ei, vaan tähän tarvitaan erityisiä välineitä? Tähän hän ei vastannut. Kysyttiin vielä, miten oluentulo pysäytettiin? Filipus vastasi: “Kun he toivat minulle kupillisen olutta, join ensin suurimman osan ja lopulle luin muutaman sanan. Isäntä Antti vei sen takaisin aittaan ja kaatoi muutaman tipan tapinreikään, jolloin olut pian pysähtyi”. Koska hän näin itse kertoi, ei tähän tarvittu enempää todistajia.
Filipukselta kysyttiin, millä keinolla hän saattoi usuttaa karhun raatelemaan naapurinsa karjan? Filipus kielsi tehneensä niin. Kutsuttiin sisään Matti Pullinen, jolla oli mukanaan naapurinsa Risto Ollinpoika. Valan vannomisen jälkeen Risto kertoi, että kun hänen rakuunansa Olli ja itsellismies Joonas Savolainen [joka ei ole paikalla; kyyditsi Filipuksen veneellä Pullilasta, jossa hänen säkkinsä lojui rannalla yön yli] palasivat tuolta venematkalta takaisin, he olivat kertoneet Ristolle ja muillekin kylän ihmisille, kuinka Filipus oli rikki revityn säkkinsä nähtyään sadatellut: “Jos tämän teki hevonen, ei sen perään laiteta auraa enää Pekanpäivän jälkeen. Jos se taas oli sika, ei sen omistaja koskaan tule syömään sen läskiä”. Myös Matti vannoi valansa ja kertoi, että hän oli tuolloin järvellä kokemassa kalapyydystään ja kuuli itse nuo sanat. Tästä oli seurauksena, että säkin repinyt hevonen pian katosi metsään, jossa se parin päivän kuluttua joutui karhun raatelemaksi. Tämä tapahtui Eerikinpäivän aikoihin, josta muutaman viikon kuluttua karhu oli surmannut viisi hyväkuntoista hevosta. Hevoset eivät olleet menneet karhua karkuun, vaikka ne olivat seisoneet laakealla aukiolla. Filipus kielsi itse teon, mutta tunnusti sanoneensa kyseiset sanat.
Kaipolalaiset, jotka aiemmilla käräjillä olivat todistaneet Filipusta vastaan, olivat nyt paikan päällä. Filipusta muistutettiin asiasta ja siitä, mitä kukakin oli todistanut [mm. Matti Lattosen veljen, Ollin, kuolemaan johtaneesta sairaudesta]. Filipusta kehotettiin lisäksi vakavasti tunnustamaan syntinsä ja pyytämään Jumalalta armahdusta. Tähän hän vastasi, ettei ollut koskaan tehnyt mitään pahaa. Lisäksi hänelle huomautettiin, että Matti Lattonen ja useita muita kylän asukkaita oli kuullut Filipuksen omasta suusta, ettei hän varo sieluaan enempää kuin siansonta (än swijnträck). Tämän todistivat myös lautamiehet Bärendt Taponen ja Klemet Kiuru. Filipuksella oli myös tapana pelottaa muuta väkeä sanoilla: “Kenenkään ei kannata ryhtyä vastustamaan minua, sillä minä olen käärmeenpoika (orm unge)”. Itse häntä ei saatu tätä tunnustamaan. Kun hänet oli viety pois sanoivat lautamiehet, että jos kirjattaisiin ylös Filipuksen kaikki sanomiset, ja mitä pahaa niistä on seurannut, saataisiinkin kirjoittaa paljon.
Bärendt Taponen ja Klemet Kiuru kertoivat kuinka pyöveli (fältbödel), joka viime sotien jälkeen jäi tälle seudulle asumaan, oli kapakassa aikonut leikata Filipuksen kurkun poikki, mutta muut olivat sen estäneet. Silloin Filipus oli sanonut hänelle: “Et sinä montaa enää katkaisekaan”. Ihmiset olivat kiskoneet pyövelin ulos kapakasta ja hän istahti hetkeksi veneeseensä, lähteäkseen sitten kotiinsa. Hetken kuluttua hänen huomattiin hukkuneen vain puolentoista kyynärän syvyiseen rantaveteen. Tämän jälkeen Filipus oli sanonut: “Joo, hän pääsikin lepäämään ennen minua”. Tämän oli Klemet Kiuru itse kuullut. Tästä ja monesta muusta tapauksesta lautamiehet totesivat, että kukaan ei uskaltanut tehdä tai puhua mitään häntä vastaan, vaan häntä pidettiin ja lahjottiin ja kuskattiin kuin puolijumalaa. Filipukseen eivät selvästikään huomautukset tehonneet.
Kahtatoista lautamiestä muistutettiin vielä koko oikeudenkäynnin kulusta, ja siitä, mitä kaikkea talvikäräjillä, näillä käräjillä ja Äyräpäässä oli todistettu. Heitä pyydettiin nyt lain mukaisesti joko vapauttamaan tai tuomitsemaan asianomainen Filipus Eeva sekä kertomaan mielipiteensä alussa mainitun Yrjö Pertinpojan [Ihantalasta] ja muiden henkilöiden syyllisyydestä, jotka ovat osallistuneet paholaisen konstien käyttämiseen, tietäen että myös se on rangaistavaa. Tähän lautamiehet vastasivat, että niitä henkilöitä, jotka olivat Filipukselta hakeneet apua, oli aivan liian monta, jotta heistä voisi syyttää sen enempää yhtä kuin toistakaan. Mutta Filipuksesta antoivat lautamiehet seuraavan yksimielisen selostuksen. Koska tämä Filipus Eevalla on oman tunnustuksensa mukaan tavannut jo yli 30 vuotta harjoittaa paholaisen konsteja, kuten 1. Hankkinut takaisin varastettua tavaraa siten, että hän paholaisen keinoin ja tulen avulla on pakottanut varkaat tuskissaan palauttamaan varastamansa tavarat. 2. Samanlaisin keinoin parantanut sairaita. 3. Osoittanut ilmeiset noitataitonsa saamalla oluttynnyrin vuotamaan ja jälleen pysähtymään. 4. Vaikka syytteeseen vahingon tuottamisesta muulle väelle karhun avulla ei voitu saada täysin pitävää todistusta, tunnustaa syytetty kuitenkin sanomisensa. Niin ikään antavat kuultujen todistajien lausunnot ja ne omituiset seuraukset, jotka Filipuksen sanomisilla oli, paremman todistuksen asiasta, kuin noituuden pauloissa olevan asianomaisen kiistävä lausunto. 5. Luotettavien todistajien lausunnon mukaan puhaltanut Äyräpäässä tuoppiin aiemmin kerrotuin seurauksin. 6. Valan vannoneen todistajan kertomuksen mukaan kehuskellut taidoillaan Olli Lattosen kuoleman yhteydessä ja, yhdessä muiden todennäköisten syiden kanssa, hänet tulisi pikemminkin tuomita kuin vapauttaa syyllisenä Olli Lattosen kuolemaan. 7. Monivuotisesta noitakeinojen harrastamisesta hän on saanut sellaisen maineen tässä ja Äyräpään pitäjässä, niin kuin myös Viipurin kaupungissa, että tavalliset ihmiset häntä yleisesti pelkäävät. Siksi tällainen harmillinen rikkaruoho pitäisi kitkeä pois. Lautamiehet eivät voi siten vapauttaa Filipus Eevaa, vaan hänet tuomitaan kiusankappaleena, velhomiehenä ja noitana saamaan sen rangaistuksen, jonka laki sellaisista teoista määrää.
Tuomio
Koska lautamiehet eivät voi vapauttaa Filipus Eevaa, tuomitaan hänet siis velhomiehenä, paholaisen keinojen harjoittajana ja noitana menettämään henkensä Jumalan lain mukaan, lukuisten vastaavien päätösten, sekä valtionrikoslain 6. ja 13. kappaleen mukaisesti. Mikä nöyrästi alistetaan lisäksi korkeimman Kuninkaan Hovioikeuden armolliselle päätökselle.
Seuraavana tiistaina oli Tuomas mennyt poikansa Mikon kanssa metsään tarvepuita kaatamaan. Siellä he olivat olleet seuraavaan sunnuntaihin asti. Tällä välin oli Filipus Eeva tullut hänen taloonsa, josta ratsumies Pertti oli sitten lähtenyt hänen mukaansa itsellismies Antti Nikin luo, joka asui neljän mailin päässä Tuomaksen kotoa. Siellä hän oli keskustellut tapauksesta noitamiehen kanssa. Samana sunnuntaina tulivat Tuomas ja Mikko kotiin metsästä ja Mikko oli käynyt toistamiseen maakuopassa katsomassa aiemmin mainittuja kaalin istukkaita. Silloin hän oli löytänyt hansikkaat ja vienyt ne kotiin ratsumiehelle. Muutaman päivän kuluttua Mikko oli sairastunut niin, että hänen leukansa kiinnittyivät yhteen. Aluksi eivät kokonaan, mutta sitten enemmän ja enemmän, niin ettei hän enää saanut ruokaa suuhunsa, vaan ihmisten piti ruokkia häntä tuoreella maidolla. Aluksi tämä kävi lusikalla, mutta lopulta häntä piti ruokkia ohuella tuohisuppilolla. Näin hän makasi kolme viikkoa, mutta neljäntenä ja viimeisenä viikkona hän alkoi käsillään repiä suupieliään, eikä enää maannut selällään, kyljellään tai vatsallaan, vaan pitkin pituuttaan kantapäiden ja niskan varassa siten, ettei hänen kehonsa enää muutoin lainkaan koskettanut sänkyyn.
Sitten tapahtui, että mainitun ratsumiehen, Pertti Laurinpojan, piti seuraavan viikon torstaina matkustaa komppanian mukana Liivinmaalle (Liffelandh). Hyvästellessään Mikon hän oli pyytänyt tältä anteeksi ja sanonut: “Anteeksi rakas veljeni, toisella tavalla minä sen ajattelin tulevan ja toisella tavalla se tulikin”. Muttei ollut enempää puhunut asiasta. Tuomas ei ollut silloin kotona, vaan metsässä kyntämässä. Lauantaina Mikko oli kertonut isälleen Tuomaalle, mitä ratsumies hänet hyvästellessään oli sanonut. Silloin Tuomas oli sanonut: “Minä haen tänne lautamies Pertti Eerikäisen, joka saa kuulla nuo sinun sanasi”. Mutta poika oli vastannut: “Älä siitä huolehdi vaan kiiruhda Filipus Eevan luo ja ota selvää, josko hän voisi tämän peruuttaa”.
Samana lauantaina oli Tuomas ratsastanut kolmen mailin päähän Filipuksen luo ja sanonut tälle: “Rakas ystävä, poikani on sairas. Etkö sinä voisi auttaa häntä?”. Kuten tapana oli, Tuomas antoi Filipukselle kuparirahan (ett sälfferunstycke), jotta tämä olisi tutkinut sairautta. Filipus vastasi: “Tänä iltana ei voi tehdä mitään, aurinko on jo laskenut. Aamulla, kun aurinko nousee, minä katson sitä”. Aamulla, vähän jälkeen auringonnousun, Filipus meni ulos ja hetken kuluttua huusi Tuomaan luokseen. Filipus sanoi: “Sinun pitää uhrata Kiviniemen kirkolla niin sinun poikasi tulee paremmaksi” [Kiviniemen kirkko on Äyräpään pitäjässä, jossa tämä noitamies yhteen aikaan oleskeli ja tuli noidutuksi juotuaan oluttuopista, niin kuin aiemmassa oikeudenkäynnissä kerrottiin]. Sitten hän mietti vielä hetken ja sanoi: “Älä uhraakaan siellä vaan Viipurin luostarissa”. Silloin Tuomas oli sanonut: “Se ei ole mitään muuta kuin sinun tekosiasi ratsumiehen hansikkaiden tähden”. Filipus vastasi: “Se on tehty, mikä on tehty”. Silloin Tuomas oli alkanut itkeä, eikä enää halunnut keskustella asiasta vaan ratsasti pois. Kun hän sitten sunnuntaiaamuna tuli kotiin, löysi hän poikansa kuolleena.
Kaikkeen tähän vastasi Filipus kysyttäessä: “Minä en lainkaan muista tällaista”. Kun häntä edelleen kehotettiin rehelliseen vastaukseen, hän sanoi: “Ratsumies pitää tuoda oikeuden eteen, jotta hän voi tämän vahvistaa”. Ratsumies ei ollut paikalla, joten hänen osaltaan asia siirtyi seuraavaan päivään. Koska lautamies Pertti Eerikäisellä oli jotakin kerrottavaa, vannoi hän vapaaehtoisesti todistajanvalansa lakikirjan (lagboken med förmählan) kera. Sitten hän kertoi, että vuonna 1662 pyhäinmiesten päivän aikoihin hän oli ratsumies korpraali Hannu Savolaisen ja majoitusmestari Christer Brennemanin kanssa ollut Petteri Varpaan luona Konnun kylässä, jonne Pertti oli, kuten tavallisesti, kyydinnyt tämän Filipuksen. Siellä he joivat yhdessä teetä ja korpraali oli kysynyt: “Filipus, onko se totta, että Tuomas Kultamiehen poika sinun konstiesi kautta kuoli?”. Tähän Filipus vastasi: “Ei se ole minun syyni, mitäs tulivat pyytämään minulta!”. Korpraali oli lisäksi kysynyt: “Miten sinä sen sitten teet?”. Filipus oli vastannut: “Minä otan suolaa, luen jonkun sanan ja heitän sen tuvan uuniin. Sen jälkeen mies ei muuta tarvitse”. Filipukselta tiedusteltiin nyt, josko hän voisi tämän kiistää. Filipus: “En muista”. Korpraali ja hänen kuskinsa elävät yhä, ja saattaisivat muistaa tapauksen, mutta ihmiset eivät tienneet, mistä heidät olisi voinut tavoittaa. Mutta Eerikäinen vakuutti, että kaikki hänen sanomansa oli totta. Filipus vaikeni asiassa, muttei kuitenkaan tunnustanut.
Seuraavana päivänä, 11. marraskuuta, paikalla oli ratsumies Pertti Laurinpoika ja häntä pyydettiin kertomaan, oliko hän halunnut noitamiehen aiheuttavan jotakin pahaa sille, joka oli vienyt hänen hansikkaansa, vai oliko hän vain yrittänyt hankkia ne takaisin? Hän kielsi vaatineensa kumpaakaan. Sen sijaan hän kertoi, että Tuomaksen vaimo oli vuosi sitten, silloin kun Filipus oli Kultamiehen luona, monta kertaa kehottanut häntä menemään Filipuksen puheille. Hän ei kuitenkaan koskaan kertonut tästä sanaakaan Filipukselle. Hän kiisti myös olleensa Nikin Antin luona pyrkimässä noitamiehen puheille, toisin kuin aiemmin kerrottiin. Ratsumieheltä tiedusteltiin, miksi hän oli sanonut Mikolle, että “Anteeksi, toisella tavalla minä ajattelin ja toisella tavalla se tuli”? Ratsumies vastasi, ettei ollut koskaan sanonut niin, vaan ihmiset olivat perusteetta kääntäneet lauseen hänen sanomakseen. Tuomakselta kysyttiin, mistä hän oli kuullut nuo sanat? Tuomas vastasi, vannoen ja korkeimmin vakuuttaen, että hänen poikansa Mikko oli ne hänelle sanonut lauantaina, päivää ennen kuolemaansa. Ratsumies vakuutti vielä, että niin Tuomas kuin hänen vaimonsa olivat kehottaneet häntä antamaan noitua hansikkaiden varastajan, mutta hän ei sitä tehnyt.
Tuomas kertoi vielä naisväen sanoneen, että silloin kuin Filipus, Tuomaksen ollessa metsässä, tuli hänen kotiinsa ja meni sitten edellä mainitun Antti Nikin luo, oli ratsumies seuraavana aamuna sanonut: “Nyt minulla onkin edessä yksi tie ja kaksi asiaa” [tarkoittaen sillä että hän voisi samalla matkalla puhua Filipuksen kanssa sekä leikata vitsaksia kalamertaa varten]. Ratsumies vastasi tähän, että Tuomaksen vaimo oli kyllä kehottanut häntä siihen, mutta hän ei mennyt eikä puhunut Filipuksen kanssa. Myös Filipus kiisti ratsumiehen koskaan puhuneen asiasta hänen kanssaan. Filipukselta kysyttiin vielä, saattoiko hän kiistää myös sen, että Tuomas Kultamies oli käynyt hänen luonaan ja pyytänyt poistamaan sairauden (göra detta onda tillbakas)? Filipus vastasi, että hän ei voi sitä kieltää. Miksi Filipus sitten oli pyytänyt Tuomasta uhraamaan Kiviniemen kirkolla, joka oli niin paljon kauempana kuin moni muu kirkko? Vastasi: “Siellä on muidenkin tapana uhrata”. Kysyttiin vielä, miksi hän sitten kehottikin Tuomasta menemään luostariin? Tällöin hän vaikeni, eikä sanonut mitään.
Tuomas kertoi vielä toistamiseen mitä oli tapahtunut Filipuksen luona ja miten Filipus oli lopulta kehottanut häntä uhraamaan Viipurin luostarissa. Filipukselta kysyttiin, voisiko hän hyvällä omallatunnolla kiistää vastanneensa Tuomaksen syytöksiin, että “se on tehty, mikä on tehty”. Filipus vastasi, että hän ei muista. Tiedusteltiin, eikö Filipus kysynyt mitkä hansikkaat ne olivat? Tuomas vastasi tähän, että ei, vaan hän nousi hevosen selkään ja ratsasti tiehensä, jolloin Filipus jäi sinne hänen jälkeensä seisomaan. Filipukselta kysyttiin, voisiko hän kiistää jotakin tästä Tuomaksen kertomuksesta, tai ettei kaikki olisikaan tapahtunut niin kuin on kerrottu? Tähän noitamies vastasi, ettei voinut sitä muistaa. Hän lisäsi vielä, ettei voi asiaa sen enempää kieltää kuin myöntääkään Tuomakselta kysyttiin, oliko hän sanonut noitamiehelle, että hänen poikansa oli noiduttu hansikkaiden tähden? Tämän Tuomas kiisti.
Filipusta muistutettiin nyt [jotta hänet saataisiin itse tunnustamaan] kuinka hän jo aikaisemmin oli kertonut, että hän oli jo kauan tavannut harjoittaa paholaisen konsteja ja noituutta. Lisäksi hän oli kerskaillut pahoilla teoillaan, niin kuin edellisessä oikeudenkäynnissä tuli ilmi. Sitä paitsi nyt on käynyt ilmi, että hän on kertonut Pertti Eerikäiselle ja useille muille läsnäolijoille, millä tavalla hän näitä taikoja tekee. Näin ollen hänen ei tarvitsisi ottaa kaikkea syytä itselleen, vaan kertoa, kuka häntä oli pyytänyt tekemään kyseisen teon? Filipus vastasi, että kukaan ei ole häntä pyytänyt eikä hän ole sitä koskaan tehnytkään. Sitten kysyttiin, miksei hän sitten ollut sitä kieltänyt silloin, kun Tuomas ensi kerran asian kertoi, vaan oli sanonut “se on tehty, mikä on tehty”? Ja miksi hän oli selittänyt Eerikäiselle, miten taika tehdään? Silloin hän vaikeni kuin muuri, eikä sanonut enää sanaakaan. Filipukselle sanottiin sitten, että hänen asiansa tulisi paljon pahemmaksi, jos hän oli tehnyt tekonsa ilman kenenkään käskyä tai kehotusta, ja että hänet vietäisiin nyt takaisin vankilaan odottamaan korkeimman Kuninkaan Hovioikeuden päätöstä asiassaan. Filipus vaikeni kokonaan eikä puhunut enää sanaakaan oikeudessa eikä silloinkaan kun hänet vietiin pois.
Sisään kutsuttiin ratsumies Pertti ja kysyttiin, oliko hän kuullut naisväen puhuvan hansikkaista Filipuksen läsnäollessa? Ratsumies vastasi, ettei hän ollut sellaista kuullut. Kysyttiin, oliko kukaan seurannut Filipusta silloin kun hän lähti talosta? Ratsumies: “Ei”. Kysyttiin, kuinka oli mahdollista ettei kukaan ollut puhunut asiasta, vaikka noitamies tuli heidän kotiinsa hansikkaiden vuoksi ja naisväki oli ratsumiehen oman kertomuksen mukaan painostanut häntä antamaan noitua niiden ottajan? Tähän hän vastasi, ettei ollut lainkaan sellaista tehnyt. Hän ei suostunut antamaan omaa tunnustusta, vaikka häneltä sitä ahkerasti yritettiin.
Lautamiehille muistutettiin, että he voisivat nyt äänestää ja kertoa sitten mielipiteensä ratsumiehestä ja talonpoika Tuomaasta, josko jompikumpi heistä olisi syyllinen tai osallinen (williande eller wallande) poika Mikon kuolemaan. Sitten lautamiehet kertoivat yksimielisen kantansa: syytettyä isä Tuomasta ei voida vielä tuomita tässä asiassa. Lautamiehet perustelivat päätöstä sillä, että Tuomas ei ollut kotona silloin kuin noitamies oli siellä ollut, ja hän on se henkilö, jolle noitamies antoi ilmi Mikon noitumisen. Lisäksi Tuomaksen syyttämiseen olisi lautamiesten mielestä tarvittu noitamiehen tunnustus siitä, että hän olisi noidalta kyseistä tekoa pyytänyt. Myöskään ei voida nyt langettavasti tuomita ratsumiestä, koska noitamies hänen osuutensa kokonaan kiisti. Sekä asian synkkyyden, että noitamiehen Eerikäiselle ja hänen kahdelle upseerilleen antaman oman tunnustuksen vuoksi lautamiehet pyytävät, että asia pitää lykätä korkeimman Kuninkaan Oikeuden lopullisesti ratkaistavaksi. Lautamiehet otaksuvat, että noitamies tällöin myös kertoisi lopullisen totuuden. Korkeimman Kuninkaan Oikeutta varten pitäisi sillä välin myös välttämättä löytää ne kaksi upseeria kuulusteltavaksi lain edessä Filipuksen heille antaman tunnustuksen vuoksi.
Jotka, edellisten nimissä, tätä noitamiestä koskeva oikeudenkäynti ja tuomio, nöyrästi alistetaan korkeimman Kuninkaan Oikeuden päätökselle.