Sukukirjan tekeminen

Sirkka Karskela

Sukukirja on monipuolinen, vaativan ja runsaasti aikaa vievän tutkimuksen tulos. Kirjan pitäisi sisältää historiatietoja, paikallista sekä yleistä historiaa.

Pääosiltaan kirja on henkilöhistoriaa ja käsittäen siten ehkä tuhansista ihmisistä koostuvan matrikkelin. Koska kirja on tarkoitettu myös tuleville sukupolville selattavaksi ja tiedottajaksi, sen tulisi olla arvokas, tavallaan suvun 'Raamattu', tiivis ja aukoton kokonaisselvitys. Siksi kirjaan pitäisi mahduttaa perimätietoa sekä dokumenttiaineistoa, unohtumattomia kuvia.

Tällaisen teoksen aikaan saaminen on koko suvun yhteinen asia ja yhteisesti on sen aineistoa etsittävä, seulottava ja tarkastettava.

Kirjan rakennusaineet

Alkusanoissa on syytä selostaa kenen tai keiden toimesta sukukirjan tekemiseen on ryhdytty, miten on menetelty tietojen saamiseksi, paljonko aikaa on työhön käytetty, miten kulut on aiottu hoitaa. Uskottavuuden lisäämiseksi olisi kerrottava, millaisia lähteitä on työn tekijöillä ollut käytettävissään.

Pääasiana kirjassa ovat sukuun kuuluneet jäsenet. Kuitenkin pitäisi aluksi esitellä, mistä suku on lähtöisin, luotava yleiskuva suvun asumapaikoista ja historiallisista oloista, joissa esi-isät ovat aikoinaan eläneet ja millä tavoin he ovat osallistuneet kotiseutunsa elämään. Historiallisen taustan luomiseksi ei tietenkään tarvita pitkiä lainauksia pitäjän historioista, vaan viittaus kirjoitettuihin teoksiin riittää. Perimätiedon kertominen on sekin tavallaan historiaa ja julkistamisen arvoinen asia, mutta tarinat on selvästi selitettävä tarinoiksi ja erotettava tosiasioista.

Historiallista dokumenttiaineistoa ovat erilaiset veroluettelot, henkilöverot, kirkonkirjat, perun- ja perinnöksiostokirjat, talonkatselmuspaperit. Ehkä suvun jäsenillä on hallussaan kauppakirjoja tai testamentteja, kirjeitä ja muuta henkilökohtaista aineistoa. Asiakirjoista voi pyytää suoraan arkistoilta reprokuvan sellaisenaan kirjaan lisättäväksi. Kuvia, karttoja ja pohjapiirroksia saataneen suvun jäseniltä. Kannattaa laatia etukäteissuunnitelma kaikesta, mitä ehkä tarvitaan ja sitten pohtia miten se toteutetaan.

Esivanhemmat pitäisi nyt asetttaa jonoon jonkinlaisen järjestelmän mukaan. Niin kutsuttua esipolvitutkimusta tarvitaan ehkä vielä jonkun sukuhaaran täydentämiseksi. Pääasiana on kai jälkipolvitaulujen ja -taulukoiden laatiminen.

Myös hakemisto on tärkeä sukukirjan osa.

Ensimmäinen jatkuva asiakirjasarja on Kustaa Vaasan alkuunpanemat maakirjat vuodesta 1540 lähtien. Niissä kerrotaan, kuka oli maaveron maksaja, mutta aikaa myöten nimi jähmettyi merkitsemään taloa ja isännän vaihtuminen näkyy vain silloin, kun talo jostain syystä jaettiin. Uuden sukupolven voi ehkä saada tarkistetuksi henkilöveroista (hopeaverot, henkikirjat, kymmenysveroluettelot). Kuolleitten luettelosta tai tilikirjoista voi tavoittaa ehkä muuten harvinaisia naisten nimiä vielä aikaisemmalta ajalta. Myöhemmältä ajalta tietoa onkin sitten kosolti.

Tietojen järjestäminen

Alkupolvet pitäisi tietysti ensin taulukoida antamalla kullekin haaralle oma nimi tai numero, joka seuraa mukana jälkipolvia esitettäessä. Jokaisesta perheestä laaditaan oma taulunsa, jossa vanhemmat kuvataan niin tarkoin kuin tietolähteet sallivat, kaikki lapset mainitaan.

Tulevaisuutta ja nuorta polvea ajatellen kannattaisi laatia alusta alkaen koko kirja siten kuin tietokoneohjelmat toimivat. Ohjelmiston toiminta perustuu siihen, että jokaista henkilöä koskevat tiedot talletetaan erikseen, henkilöt sijoitetaan ryhmiin, tunnisteiden ja kertovien jaksojen avulla ohjelma kokoaa tiedot sukutauluiksi levykkeille alkaen vanhimmasta jäsenestä nykypäivään asti, seuraavan jäsenen kohdalla samoin jne.

Levykkeen voi lähettää sellaisenaan kirjapainoon, joka laatii hakemistot ja muut luettelot sekä tekee painotyön esimerkiksi CRT-tekniikalla noin puolet käsinladontaa halvemmalla. Tietenkin kaiken voi tehdä kotityönä kirjoituskonetta ja kortistoa apuna käyttäen.

Aikaisemmin tyttärien jatkamat sukujohdot jätettiin pois sukukirjoista. Sukutaulut tehtiin sukunimien mukaan tai etsittiin aatelisia yhtymäkohtia. Tytär joutui miehensä sukutauluun vaimona eikä hän tarvinnut omaa sukujohtoa.

Nykyään sukututkimus ulottuu myös talonpoikaisiin sukuihin, joilla ei ollut sukunimeä, vaimonkin oli pakko lain mukaan ottaa miehensä nimi vasta vuoden 1931 alusta lähtien. Tosin he käyttivät omaa nimeä, jos sellainen oli.

Poikalapset kuolivat usein nuorina ja suku jatkui naiskantaisesti, vaikka talon vävy nyt sai talon haltuunsa, koska naisilla ei ollut taloonsa hallintaoikeutta ennen vuotta 1930 jos olivat naimisissa; naimattoman tyttären hallintaoikeus sallittiin v. 1864 jälkeen. Jos on tiedossa, että tyttären miehen suvusta on tehty sukututkimus, voi 'oikaista' viittaamalla kyseiseen tutkimukseen.

Muuten tyttären aviopuolison suku voidaan taulukoida sukukirjaan sukuun tulostaan lähtien. Kirja kyllä laajenee, mutta herättää mielenkiintoa laajemmissa piireissä, koska on täydellisempi ja kattaa suuren osan kylänsä väestöstä. Menekki kasvaa ehkä.

Nimet

Suomenkielisten suomalaisten nimet voidaan kirjoittaa niin kutsuttuun normaalistettuun muotoon suomeksi tietyin varauksin (ks. Taito Piiroinen, Historian etunimistöä. Tietolipas 44, SKS, Hki 1967). Henkilöhakemistoon tulee hakusanaksi sukunimi, sen puuttuessa talonnimi tai pelkkä etunimi, jonka perään kirjoitetaan patronyymi joko -poika tai -son -päätteellä varustettuna. Sukuohjelmisto suosittelee alkuperäislähteen muotoa yhtenäisyyden vuoksi.

Nimien jälkeen ilmoitetaan, millä numerolla henkilö löytyy tekstistä. Jos jokainen suvun haara saa tarpeeksi väljän numeroinnin, esimerkiksi 1000, 2000, 3000 jne, tilaa riittää suurelle joukolle jälkeläisiä. Eli yksi jäsen voi saada 999 sukuunsa kuuluvaa luetteloon ja silloin ollaan jo nykypäivästä ohi.

Ohjelmaan mahtuu 32 miljoonaa henkeä. Kaiken voi kirjoittaa tietenkin myös perinteiseen tapaan.

Kirjan painatus

On mahdollista teettää sukukirja usealla tavalla. Tavallisimmat ovat:

• monistaminen, jolloin arkit kopioidaan sellaisinaan; sopii pieniin painosmääriin vihkosina,
• offset-työnä arkit valokuvataan, jälki edellistä parempaa, mutta virheitä ei saisi olla, kannet ehkä kartonkia, tai
• teettämällä 'oikea kirja', jolloin erilaiset ladontatavat ovat mahdollisia ja vaikuttavat hintaan.

Tarpeeksi ajoissa ennen arvoitua valmistusaikaa pyydetään usealta kirjapainolta painotarjous kirjallisena. Kirjapaino tarvitsee luotettavan tarjouksen laskemiseksi tiedot kirjan koosta, sivujen määrästä, kuvien pinta-alasta, niiden väreistä, kirjan sidosasusta, kansimateriaalista ja painosmäärästä.

Kirjapainon puolestaan pitää ilmoittaa, millaisin ehdoin työ toteutetaan ja eri mahdollisuudet. Yleisiä seikkoja ovat seuraavat:

• kirjan eri kokojen hinnat: A5 (148mm*210mm) tai B5 (176mm*250mm),
• sivumäärät, lasketaan montako merkkiä sivulla on (tavallisesti 2500),
• kirjasinkokojen mallit, kookkaat, väljät,
• erilaisten kirjasintyyppien vaikutus hintaan, otsikot, kuvatekstit, ingressi (=johdanto), ehkä 4-5 kokoa,
• rivimäärien vaihtoehtoja,
• paperin laatu ja paksuus, niiden malleja ja hinta (oltava puuvapaata, lujaa, ei liian kiiltävää, ei läpinäkyvää, ehkä 70-100 g/mm*mm),
• miten kuvat ja piirrokset valmistetaan, värikuvat, pinta-ala,
• sidosasun merkitys; kovakantinen, langalla sidottu,
• millaisia kansia paino käyttää, ehdotuksia,
• erisuuruisten painosten hinnat,
• onko hinnassa mukana liikevaihtovero, sisältyvätkö värifilmit ja esimerkiksi kultauslaatat hintaan,
• mitä ladontaa kirjapaino suosittelee.

Em. luettelo näyttää ehkä monimutkaiselta, mutta käytännössä siitä selvitään helposti, kun aletaan tosissaan neuvotella työn suorituksesta.

Painotyön vaiheet

• alustava keskustelu kirjapainon edustajien kanssa (kirjoittaja, suunnittelija ja kirjapainon toimittaja),
• perusluonnoksen hyväksyminen, värillisyysehdot, ulkonäkö,
• kuvien valmistaminen: numeroidaan, ohjeet kuvan taakse tai tarralle kuvan alareunaan, 2-3 kokoa, rajaus, leveys, määrä, värit,
• kuvatekstien kirjoittaminen erikseen, numerointi kuvien mukaan,
• piirrosten luonnokset mustalla tussilla valkealle paperille, 1,5 - 2 -kertaiset,
• käsikirjoitus yhdelle puolelle A4-arkille, otetaan kopio,
• lähetetään kolmena pakkauksena painoon (=kirjoitus, kuvat, kuvatekstit).

Tässä vaiheessa voi sukukirjan tekijä huokaista helpotuksesta ja jäädä odottamaan kirjapainon seuraavaa toimenpidettä ja seuraavia:

• kirjapaino lähettää oikaisuvedokset (palstavedos) pitkinä liuskoina, jotka kirjoittaja lukee huolellisesti ja korjaa virheet pyytämiensä normien mukaisesti, kuvien paikka kirjataan marginaaliin,
• vedokset toimitetaan nopeasti takaisin painoon, joka tekee
• taiton ja lähettää taittovedokset kirjoittajalle valmiin näköisinä sivuina kuvineen ja kuvaselityksineen; pienet korjaukset mahdollisia ja sisällysluettelo voidaan tehdä; hakemistoa varten nimet alleviivataan punakynällä, paikan nimet kahdella viivalla (paino aakkostaa),
• paino lähettää vielä sinikopion varmuuden vuoksi nähtäväksi.

Sitten jäädään odottamaan valmista kirjaa. Kirjapaino lähettää vapaakappaleet yliopistojen kirjastoille, joilla on tällainen oikeus. Helsingin yliopiston kirjastolta se hankkii ISBN-numeron (=kansainvälinen kirjastandardinumero), joka tulee kirjan alkuun vas. puoleisen sivun alareunaan kuten myös painopaikka ja -vuosi.

Kirjan tekijänoikeudet ovat yleensä kirjoittajan. Sukuseuran kanssa on hyvä neuvotella ja tehdä sopimus siitä, miten menetellään. Jos seura hoitaa maksut ja tilaukset, pitää sillä olla myös oikeuksia. Kirjapainon kanssa voi sopia, miten maksu suoritetaan. Se voi odottaa kirjan myynnistä saatuja varoja, voi jopa postittaa suoraan tilaajille, mikäli saa haltuunsa tilaajaluettelon, osan kirjoista. Tulevia uusia sukupolvia ajatellen osan kirjoista voisi varastoida ja myydä tarvittaessa myöhemmin.

Katso yksityiskohtaisia tietoja kirjasta Jan Bohman ja Ake Hallberg, Graafinen suunnittelu, Gummerus 1988 .

Kun kirjan kirjoittamisesta on sovittu kirjoittajan kanssa, tämä voi kävellä suoraan valitsemansa kirjapainon myyntikonttoriin ja ryhtyä pohtimaan siellä em. mutkikkaan tuntuisia vaiheita. Myyntifaktori osaa selittää ja näyttää, millaisia ja minkähintaisia vaihtoehtoja on käytettävissä. Optisen ladonnan edut sekä hakemistojen laatiminen tietokoneiden avulla selviävät. Myyntifaktorit on palkattu juuri opastamaan ja neuvomaan.

Sukukirjan tekeminen on kunnianosoitus omaa sukua kohtaan. Se on niin suuriarvoinen toimenpide myös tulevien sukupolvien tarkasteltavaksi, että kaikki vaivannäkö on pientä verrattuna siihen iloon, jonka kirja tuottaa. Ihminen sopeutuu uusiin oloihin, maalta-muuttaja oppii kaupunkilaiseksi, nuoret pitävät pian synnyinpaikkaansa kotiseutunaan.

Mutta menneiden vuosien vaikutus suvun perinteisiin, kokemuksiin ja syvälle uurtuneiden juurien jäljet eivät häviä sadoissakaan vuosissa. Tunnemme yhä itsessämme jopa tuhansien vuosien takaisten surunvoittoisten vaiheiden säveleet. Niissä kaikuu esi-isiemme velvoittava ääni kestämään ja sopeutumaan uusiin seikkailuihin, joita elämä eteemme tuo.

Tämä Sirkka Karskelan kirjoittama artikkeli on julkaistu uudelleen v. 2006