Sukunimi Ahtiainen
Vuosisatojen kuluessa sukunimien määräytymisperusteet ovat vaihdelleet. Läntinen ja itäinen Suomi ovat eronneet tässä suhteessa selvästi toisistaan. Kaskiviljelystä peltoviljelyyn siirryttäessä läntisessä Suomessakin talon peltoalan raivannut omistaja on saattanut nimetä talonsa. Kun siirryttiin vakiintuneemmin kiinteään asutukseen, omistaja sai talonsa nimen sukunimekseen ja kun hän muutti uuteen taloon, myös sukunimi muuttui talon mukaan. Tämä tapa säilyi osittain vielä niinäkin aikoina, kun patronyymit eli isännimet tulivat vanhojen sukunimien tilalle. Tilattomat ottivat käyttöön patronyymi –sukunimet ja heidän jälkeläisensä ottivat myöhemmin käyttöön usein täysin uusia sukunimiä.
Itä-Suomessa sukunimet ovat olleet pysyviä ja talon saadessa uuden omistajan, myös talon nimi muuttui omistajan sukunimen mukaan. Tähän on vaikuttanut ainakin kaski- ja erätalouden aiheuttama väestön runsas liikkuvuus. Aloilleen asettumista edellyttävä peltoviljely oli idässä harvinaisempaa. Siellä oltiin taipuvaisia nimeämään erä –ja kaskialueet, niemet, lahdet ja mäet kaskenpolttajien ja eränkävijäin nimien mukaan. Sukunimien merkitys ja arvostus oli siis itäisillä alueilla erilainen, kuin lännessä.
Itäsuomalaisten eli kainuulaisten, savolaisten ja karjalaisten sukunimien on todettu säilyneen muuttumattomina sukupolvesta toiseen. Tosin idässäkin esiintyi sukunimien vaihtuvuutta jossain määrin. Kun Antreaan ja Jääskeen muutti hämäläistä väestöä ja hämäläinen vävy saattoi ottaa karjalaisen appensa sukunimen.
Sukunimitutkija Sirkka Paikkalan mukaan Itäisen valtapiirin alueella, missä Novgorodin ja ortodoksisen kirkon vaikutus ulottui paitsi Karjalan myös Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajan yli Savon ytimeen Saimaan länsirannoille Savilahden eli nykyisen Mikkelin tienoille, syntyi maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Tämä tapahtui todennäköisesti jo 1200-luvulla Periytyvyys on ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.
Savolaisen ekspansion mukana itäiset sukunimet levisivät Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, Hämeen ja Satakunnan pohjoisosiin, osiin Pohjanmaata, Pohjois-Suomea, Inkeriä ja Venäjän Karjalaa.
Itäsuomalaisten sukunimien kantajista muodostuu yhtenäisiä sukuja. Pääsääntöisesti saman nimen kantajat kuuluvat samaan sukuun.
Kiintoisaa on, että suuri osa paikannimistä johdetuista -lainen-nimistä sijoittuu itäisen sukunimialueen reuna-alueille ja myöhemmin uudelleen asutettuun Pohjois-Karjalaan ja Karjalan Kannakselle, jonne savolaiset muuttivat runsain joukoin 1600-luvulla. Muuttoliikkeen seurauksena syntyi entisten sukunimien tilalle tai rinnalle runsas joukko vanhasta kotipaikasta johdettuja -lainen/-läinen-loppuisia nimiä Vanhan kotipaikan nimestä on savolainen sukunimi voitu juontaa paitsi -lainen- myös -(i)nen-suffiksilla.
Vielä 1500-luvulla ja 1600-luvullakin itäsuomalaisissa sukunimissä nen-loppua edelsi i. 1700- ja 1800-luvuilla tämä kirjain kuitenkin jäi osasta nimiä pois. Toiset nimet saivat rinnakkaismuotoja, joista i:llinen oli levikiltään yleensä itäisempi. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta i:lliset nimet ovat harvinaisempiakin. Osa nimistä säilytti i:n ilman, että niille olisi syntynyt rinnakkaismuotoja.
Sukunimikirjassa Sirkka Paikkala mainitsee Ahtiainen nimen alkuperäksi kreikkalais-venäläisen ortodoksisen etunimen Avtonomos. Minä, näin alkutuotannon parissa varttuneena ja sukunimeeni varsin tottuneena uskallan kuitenkin esittää toisenkin mahdollisuuden, jota Paikkalankin perustelut mielestäni paremmin tukevat. Eli ...
Olisiko Ahtiainen -sukunimellä yhteys pakanuuden aikaan? Ahtiala -nimet kiinnostavat. Niitä löytyy suuren ja mahtavan Saimaan rannoilta varsin monta, muualta vähemmän. Monien muidenkin metsäpirttiläisten sukunimien kaltaisia paikannimiä löytyy Suur-Saimaan etelärannoilta. Mielestäni liian monien ollakseen vain sattumaa. Nuo alueet ovat aiempina aikoina olleet tyypillisiä kalastajien asuinpaikkoja. Sukumme jäsenet ovat myös olleet enimmäkseen kalastajia ja tuolta suunnalta historiankirjat mainitsevat osan metsäpirttiläisistä tulleenkin. Lisäksi Suur-Saimaa ja Laatokka ovat toisiaan muistuttavia aavoja ulapoita, joilla on vielä varsin suora vesiyhteyskin toisiinsa, Vuoksi.
Hyvä kalaonni ja vesillä hengissä selviytyminen on yleensä aika helposti yhdistetty meitä korkeampiin voimiin, joiden kanssa aina kehotetaan olemaan sovussa. Vedenhaltija Ahti näyttää pakanuuden aikana olleen tuollainen voima ( "Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika, kasvoi koissa korkeassa").
Ehkä Saimaan rannan Ahtialansaareen tai johonkin muuhun Ahtialaan (Savitaipale, Taipalsaari, Lemi) on tuotu lahja Ahdille, kivi, jokin arvoesine tai osa saaliistakin. Vastaavanlaista on todettu tapahtuneen Laatokallakin, jonka rannoille kalastajat toivat mereltä tultuaan kiven lahjaksi. Vielä 1800-luvullakin lahjoja ja uhreja käytettiin Laatokalla Konevitsassa, Mantsinsaarella ja Vossinoissakin. Tuo perinne lienee siirtynyt aina jossain muodossa sukupolvelta toiselle, kristinuskoon siirtymisestä huolimatta ja seurannut uusille asuinsijoille. Vedenhaltijan nimen ottaminen aivan suoraan sukunimeksi ei tunnu luontevalta tai sopivaltakaan. Ilmeisesti paikat, joihin Saimaan rannoilla vedenhaltijalle lahjoja tuotiin, nimettiin Ahdin mukaan. Sukumme esi-isät ottivat sitten vähitellen ajan myötä "neutralisoituneen" paikannimen sukunimekseenkin, ehkä joskus 1200 –luvulla. Näin voisi vahvasti olettaa.
Ahtiainen ei siis liene aivan uusi sukunimi ja edellä olevan perusteella katsottuna siihen on tallentunut ilmiselvästi myös tietoa esi-isiemme elämästä ja liikkumisesta täällä Suomen saloilla ja vesillä.
Pentti Ahtiainen
