Metsäpirtin Ahtiaiset Konevitsassa sekä lyhyt oppimäärä ortodoksisuutta
Konevitsan luostarisaari
Matka-Viitalan linja-auto starttasi aamuvarhaisella Virttaalta. Loimaan suunnalta tulikin jo merkittävä määrä matkalaisia kyytiin.
Turusta joukkoon liittyi lisää reissaajia - Ei muuta kuin auton nokka kohti itää. Kehä kolmoselta saimme kyytiin pikkuserkkuni Markku Niemen
ja hänen poikansa Mikan. Autossa oli nyt neljä Markkua: Kuskina toimiva Äikään Markku Yläneeltä, Lemmetin Markku Mietoisista,
Niemen Markku Tuusulasta ja meikäläinen eli Laaksosen Markku Laitilan puskista. Kahdeksan maissa olimmekin sitten jo Kotkassa hotelli Leikarissa,
jossa nautimme aamupalaa. Leikarissa joukkoomme liittyi vielä pikkuserkkuni Matti Sorjonen Juvalta. Suuremmitta kommelluksitta ylitimme rajan ja jatkoimme
matkaa kohti Kiviniemeä.
Lähestyessämme Kiviniemeä saimme hämmästellä sitä, että tiet olivat nyt huomattavasti paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi
nelisen vuotta sitten, jolloin useat meistä olivat mukana edellisen kerran vastaavanlaisella kotiseutumatkalla. Seututeiden ohella huomiota kiinnitti myös
rakenteilla olevat mahtavat maantie- ja rautatiehankkeet Pietarista kohti pohjoista - Mitähän herra Putinilla on mielessään.
Illalla asettauduimme majapaikkaamme Losevo-hotellille. Moni kävi iltasella tutustumassa Kiviniemen elämään. Ilta jatkui rattoisasti yhteislaulun
ja tarinoinnin merkeissä pitkälle aamuyön tunneille asti. Hyvin tai vähän vähemmän hyvin nukutun yön jälkeen nautittuamme
aamupalaa hotellilla suuntasimme kohti Metsäpirttiä.
Kivijaloilla Ahosaaressa
Menossa Ahosaareen
Kävimme Ahosaaressa ja Maskessa kivijaloilla. Ahosaaressa Suikkasen Niilon 90-luvulla yhteen peruksilla kasvaneeseen koivuun kiinnittämä kuparilaatta
oli nyt häipynyt. Niin kuin useasti aikaisemminkin, otimme mukaamme ruusun ja kulleron taimia kotipuutarhoihimme vietäviksi. Ensi kesänä näemme,
lähtevätkö ne kasvamaan ja kukkimaan uusilla kotisijoillaan - eiköhän sentään sitkaita kun ovat niin kuin esi-isämmekin, jotka
täältä ovat joutuneet lähtemään.
Lahjoitusmaatalonpoikien patsas
Muistolehto
Suuri osa matkalaisista kävi aallonmurtajalla. Alihangan Hannun kanssa tepastelimme Tappariin päin yrittäen löytää Saaroisten koulun kivijalan.
Luonto oli kuitenkin ottanut niin hyvin haltuunsa perustukset, että emme niitä löytäneet. Saattaa olla myös niin, että kivet on siirretty pois
samoin kuin monelta muultakin rakennuksen paikalta.
Päivän retkeen kuului vielä esi-isämme Lauri Ahtiaisen asuinpaikalla ja Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkillä sekä muistolehdossa käynnit.
Koselan keskustassa pistäydyimme paikallisissa ”marketeissa” ja tutustuimme sikäläiseen torielämään. Vorken rannassa rohkeimmat pulahtivat
uimaan Laatokan vielä varsin kylmään veteen - Minä en tähän pyhiinvaellusriittiin uskaltautunut.
Linnunmaitoa ostamassa
Toisen hyvin tai vähemmän hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen lähdimmekin sitten kohti Konevitsan luostarisaarta. Kukaan meistä ei
ollut tainnut käydä Konevisassa aikaisemmin - jännää päästä mukaan tällaiselle reissulle. Noin 40 km:n pituinen matka
Kiviniemestä entisen Pyhäjärven Sortanlahteen (ven. Vladimirovka) kului joutuisasti. Jälleen huomio kiinnittyi teiden hyvään kuntoon
- vain loppupätkä tiestä ennen Sortanlahtea oli asfaltoimatta.
Konevitsan (ven. Коневец, Konevets) saaren, joka sijaitsee Sortanlahden edustalla, tekee merkittäväksi ja mielenkiintoiseksi saarella sijaitseva
ortodoksiluostari. Saaren pinta-ala on n. 10 km². Se on n.5-6,5 km pitkä ja leveimmillään 3 km leveä. Ympärysmittaa saarelle kertyy
n. 15 km. Suomelle kuuluessaan ennen toista maailmansotaa Konevitsa oli osa Viipurin läänin Pyhäjärven kuntaa. Nykyisin se kuuluu Leningradin
alueen Käkisalmen piirin Sakkolan eli Gromovon maalaiskuntaan. Lähin merkittävä kaupunki on Käkisalmi, joka on 40 km
päässä saaresta. Valamon saareen on 60 km ja Pietariin vesitse 170 km. Saarelle pääsee yhteysaluksella Sortanlahdesta, josta on
6,5 km:n ja runsaan puolen tunnin laivamatka.
Laatokan laineet
Konevitsan luostarin vaiheita pähkinänkuoressa:
1393 Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen perusti tämän Kaikkeinpyhimmän
Jumalanäidin syntymän muistolle pyhitetyn luostarin. Konevitsan luostarista kehittyi keskiajalla ortodoksisen kulttuurin keskus, jossa valmistettiin
omaperäistä kirkkotaidetta. Suotuisa kehitys katkesi tuhoisaan tulipaloon pitkäperjantaina vuonna 1553. Konevitsalaiset joutuivat pakenemaan
saareltaan Käkisalmen linnan kukistuttua vuonna 1581. 1610 ruotsalaiset hävittivät luostarin. Pietari Suuri antoi käskyn v. 1718 jälleenrakentaa
luostarin. Nykyisen muotonsa luostari sai 1800-luvulla, jolloin saarella kilvoitteli parhaimmillaan noin 300 munkkia. Matkailijat alkoivat kiinnostua luostarisaaresta
1840-luvulla.1917 luostari jäi Suomen alueelle. Veljestö lähti evakkoon Keski-Suomeen 12.3.1940. Luostari toimi vuoteen 1956 Keiteleen Hiekassa.
Tällöin kahdeksan Konevitsan munkkia liitettiin Uuden Valamon veljestöön. Vuodesta 1940 vuoteen 1991 luostarisaari oli Neuvostoliiton armeijan
hallussa salaisena sotilaallisena tukikohtana. Jopa koko saari oli pyyhitty pois monilta kartoilta. Vuonna 1991 luostari palautettiin Venäjän Ortodoksiselle
kirkolle, ja ensimmäiset munkit saapuivat saarelle - alkoi luostarin jälleenrakentaminen. Veljestöä on nykyisin vajaa kaksikymmentä.
Suomesta käsin on tuettu merkittävästi jälleenrakennustyötä ja vuosien mittaan on suuri määrä talkoolaisia osallistunut
luostarin jälleenrakentamiseen. Talkoolaiseksi voi päästä mm. Konevitsa ry:n kautta.
Huivipäitä
Vanha voimalaitos
Nikolain tsasouna
Nikolain tsasouna sisältä
Jouduimme odottamaan puolisen tuntia yhteysalusta, jolla pääsimme saareen. Aurinko paistoi ja oli lähes tyventä - elämä oli mallillaan.
Pääkirkon taivaansiniset kupolit lehtikullattuine risteineen näkyivät jo kauas lähestyessämme luostarisaarta. Heti rantauduttuamme
varsin hyvää suomen kieltä puhuva paikallinen oppaamme otti ryhmämme hoteisiinsa. Protokollaan kuuluu se, että sekä miesten että
naisten toivotaan pukeutuvan niin, että asu peittää ainakin polvet ja olkapäät. Paljastavat asut eivät sovi luostariin.
Puuristi
Aleksanteri II:n muistomerkki
Kivihotelli
Heti rannassa oli monenlaista nähtävää: Massiivisen puulaiturin jälkeen oikealla rannassa oli komea
slaavilainen puuristi,
jota komisti pääkallo ristikkäisine luineen (Alhaalla oleva vino poikkipuu kuvaa lautaa, johon Jeesuksen jalat lyötiin kiinni. Samalla se kuvaa
Golgatalla Kristuksen kahden puolen olleiden ryöväreiden kohtaloa. Jeesuksen oikealla puolella ollut ryöväri pääsi paratiisiin
- häntä kuvaa ylöspäin suuntautuva poikkipuun osa. Toinen ryöväri sen sijaan joutui alas kadotukseen - häntä kuvaa alas
suuntautuva poikkipuun osa). Etuvasemmalla taasen oli punatiilinen rakennus, jossa toimi saaren voimalaitos puna-arneijan valta-aikana. Rakennus oli jäänyt
hyryn haltuun. Vähän kauempana seisoi muistomerkki, joka oli pystytetty sen kunniaksi, kun Suomelle myötämielinen, keisari Aleksanteri II
kävi saarella vuonna 1858. Muistomerkki on siirretty nykyiselle paikalle luostarin sisäpihalta. Lähellä oli vielä kaunis valkoinen Pyhän
Nikolain ikonille pyhitetty tsasouna (Nikolai on matkalaisten suojelija).
Tsasouna, tšasouna eli säässynä on ortodoksisesta rukoushuoneesta
Karjalassa käytetty termi.
Lähdimme kävelemään loivaa mäkeä myötäilevää tietä pitkin kohti luostarin pääkirkkoa. Vasemmalla
vehreiden lehtipuiden lomitse näkyi ns. kivihotelli, joka on parhaat päivänsä nähnyt. Kivihotelli oli vuokrattuna Suomen armeijalle
ennen sotia. Marsalkka Mannerheim vieraili Konevitsan luostarissa v. 1937.
Edessämme seisoi majesteettinen Konevitsan saaren tärkein nähtävyys; Luostarin vuonna 1804 valmistunut pääkirkko ja sitä
ympäröivä ns. luostarikehä. Kirkon korkein kupoli yltää 34 metrin korkeuteen. Luostarikehän massiivisen muurin kulkuaukon
laidassa on fresko, joka kuvaa Arseni Konevitsalaisen tuloa saarelle. Sisällä kirkossa on valtavasti hienoja kattomaalauksia, joista suurin osa on
kyetty taidokkaasti konservoimaan. Kun katsoo kirkkorakennusta niin ulkoa kuin sisältäkin, ei voi kuin aavistella sitä, miten paljon työtä
ja varoja kirkon jälleenrakentaminen on vaatinut.
Arsenin pyhäinjäännös
Joulukuussa 1991 Konevitsan luostarin pääkirkon alta löydettiin perustajan, pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen pyhäinjäännökset.
Paikka pääkirkossa, jossa näitä pyhäinjäännöksiä säilytetään, on kirkon pyhin paikka. Suomessa olevista
ikoneista historiallisesti merkittävin on Konevitsan Jumalanäiti. Sen esikuvan on perimätiedon mukaan tuonut Konevitsan luostarin perustaja,
pyhittäjä Arseni Athokselta vuonna 1393. Tieto tästä löytyy Konevitsan luostarin igumeni Varlaamin noin vuonna 1578 laatimasta Arseni
Konevitsalaisen elämäkerrasta. Suomeen ikoni kulkeutui vuonna 1940 Konevitsan luostarista evakuoitujen munkkien mukana. Vuodesta 1956 lähtien
sen sijoituspaikkana on Uuden Valamon luostarin kirkko Heinävedellä.
Ikoni on kreikankielisen sanan (eikón) johdannainen, joka merkitsee kuvaa
ja kirkollisessa käytössä nimenomaan pyhää kuvaa. Ikonin tehtävänä on: Synnyttää rukoilijassa rukouksen mieli
ja auttaa häntä keskittymään rukoukseen sekä opettaa lukutaidottomia tai vierasta kieltä taitamattomia. Ikonia ei myöskään
palvota. Ikonia kunnioitetaan uskon ja Kristuksen pelastustyön todistajina aivan kuten ristiä tai evankeliumia.
Kirkon pääovesta sisään astuttaessa jää vasemmalle kädelle matkamuistomyymälä, josta voi ostaa vaikkapa tuohuksia
kotiin viemiseksi. Tuohus on ohut, ortodoksinen kirkkokynttilä, joita mm. kirkossakävijät laittavat kirkossa olevien ikonien edessä
oleville telineille palamaan. Tuohus valmistetaan yleisimmin mehiläisvahasta. Pelkästä steariinista valmistettu tuohus ei ole ortodoksisen perinteemme
mukainen, sillä valmistusmateriaalissa on tärkeää sen puhtaus ja luonnonmukaisuus. Palava tuohus kuvaa rukousta, tuohuksen valo hengellistä
valistusta ja sen puhtaus rukoustunteitamme ja toiveitamme. Yleisimmin tuohuksia laitetaan Kristuksen ja/tai Jumalansynnyttäjän ikonien eteen sekä
vainajien muistelupöydälle, joka usein on kirkon etuosassa suuren Golgata-ristin edessä, sekä. Myös muitten ikonien eteen laitetaan tuohuksia
esim. silloin, kun ikoni kuvaa omaa suojeluspyhää tai mikäli pyydetään esirukouksia joltain tietyltä pyhältä ihmiseltä.
Lintulan luostari on vastannut Suomen Ortodoksisen kirkon tuohusten tuotannosta vuodesta 1967 lähtien.
Kirkkokonsertti
Kirkossa saimme kuunnella loisteliasta ortodoksista kirkkolaulua Pietarin hengellisestä akatemiasta ja konservatoriosta saapuneen kolmen nuoren laulajan
esittämänä. Näillä esityksilläkin saadaan kerättyä hieman rahaa luostarin kunnostusta varten. Ortodoksinen kirkkomusiikki
poikkeaa huomattavasti Luterilaisesta kirkkomusiikista - ihmisääni toimii instrumenttina; ei tarvita urkujen pauhetta.
Ortodokseille on tunnusomaista ristinmerkin tekeminen. Ortodoksisessa kirkossa ristinmerkki tehdään usein ja useissa eri yhteyksissä.
Yksi "sääntö" on tehdä ristinmerkki aina, kun kuulee palveluksessa mainittavan sanat "Jeesus Kristus", "Herra", "Herra armahda" tai
"Kunnia olkoon Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle" tai oman tai itselleen läheisen pyhän henkilön nimen. Myös useimpien
rukousten alussa ja/tai lopussa tehdään ristinmerkki. Ristinmerkki tehdään myös aina kirkkoon saapuessa ja sieltä lähtiessä,
tuohusta sytyttäessä ja ikonin edessä rukoillessa. Kotona tai muualla kirkon ulkopuolella rukoushetki aloitetaan ja lopetetaan ristinmerkein.
Näiden lisäksi ristinmerkin voi tehdä aina, kun itsestä siltä tuntuu ja haluaa ristinmerkin avulla esim. keskittyä rukoukseen tai
torjua pahoja ajatuksia. Ristinmerkillä rukoilija ristii ("ristiinnaulitsee") itsensä ja näin liittää itsensä osaksi Kristuksen
elämää ja Kirkkoa. Ristinmerkki toimii samalla rukoilijan ajatuksien ja toiminnan keskittämisen apuvälineenä, näin hänen
ajatuksensa eivät lähde harhailemaan pois rukoilemisesta ja Jumalan ylistämisestä.
Ortodoksista ristimerkkiä tehtäessä yhdistetään tavallisimmin oikeasta kädestä kolme ensimmäistä sormea
(peukalo, etusormi ja keskisormi) kuvaamaan Kolminaisuutta. Yhdistetyt kolme sormea kuvaavat pyhää, yksiolennollista ja jakaantumatonta
Kolminaisuutta. Kaksi jäljelle jäävää sormea (nimetön ja pikkusormi) taivutetaan kämmentä vasten ja ne
muistuttavat rukoilijaa Kristuksen täydellisyydestä ihmisenä ja Jumalana. Ristinmerkki on siis samalla eräänlainen henkilökohtainen
uskontunnustus.
Kelja
Näin yhdistetyin sormin kädellä tehdään ristinmerkki, jolloin kosketetaan ensin otsaa, sitten rintaa ja viimeisenä ensin oikeaa
sitten vasenta olkapäätä. Ristinmerkki teko kuvaa ajatuksiemme ja aikeittemme (
otsa), tunteittemme (
rinta, sydän) ja
kättemme töitten (
olkapäät) siunaamista. Ristinmerkin teon jälkeen kumarretaan kevyesti eteenpäin kunnioittaen eteen
muodostettua ristiä.
Tutustuimme myös kirkon lähellä olevaan luostarin museoon. Siellä saimme nähdä vanhaa esineistöä, vanhoja valokuvia
ja rakennuspiirustuksia sekä rekonstruoidun munkin asuinhuoneenhuoneen eli keljan. Kelja on ortodoksisen munkin asunto. Kreikassa se merkitsee
sekä munkin asumaa taloa tai huonetta että pientä, joskus kuulumatontakin kilvoituspaikkaa. Sanan latinalainen muoto merkitsee kammiota,
ja siitä on muotoutunut myös sana selli. Slaavilaisessa perinteessä kelja merkitsee ainoastaan munkin asuinhuonetta.
Eläinystäviä
Työläisten talo
Kirkkokehän ulkopuolella, sen itälaidalla, sijaitsee 1800-luvun puolivälissä rakennettu ns. puuhotelli. Puuhotellissa on majoittuneena mm.
saarella työskenteleviä talkoolaisia. Täällä meillä oli mahdollisuus ruokailla ja käydä wc:ssä. Nyt jaksoimme
lähteä n. kolmen kilometrin patikkareissulle. Luostarialueen laitamilla oli useita puoliränsistyneitä maatalousrakennuksia aitauksineen.
Paikalliset maatiaiskanat, vuohet ja siat viettivät kaunista alkukesän päivää omissa askareissaan. Piha-alueen laitamalla oli myös
isohko vaalea kivirakennus ”työläisten talo”, joka nykyään on vuokrattu Invalidien säätiölle, jonka toimesta lapset saavat
viettää talossa kesäänsä ja marjastaa sekä sienestää saarella.
Uspenien tsasouna edestä ja takaa
Uspenien tsasouna sisältä
Kuljimme hiekkatietä pitkin kohti saaren korkeinta kohtaa; Pyhää vuorta, joka sijaitsee 34m merenpintaa ja n. 20 metriä Laatokan
normaalivedenpintaa ylempänä. Matkalla oli värikäs ja koristeellinen Jumalanäidin kuolinuneen nukkumisen tsasouna (Uspenien tsasouna).
Suomalaiset ovat huolehtineet tämän tsasounat maalauksesta ja ovat myös nähtävästi rakentaneet tämän tsasounan aikaisemmin
tuhoutuneen tilalle - hieno referenssikohde Tikkurilalle tai Uula-tuotteelle. Tsasounan takana oli pieni hautuumaa. Tällä paikalla Arsenilla oli
tapana levähtää kulkiessaan Pyhälle vuorelle.
Kazanin skiitta
Vihreä tsasouna sisältä
Vihreä tsasouna
Valamon saarelta lähdettyään ja kovan myrskyn seurauksena saarelle rantauduttuaan Arseni rakensi Pyhälle vuorelle keljan ja pystytti sinne
myös puisen ristin. Nykyisistä saaren rakennuksista vanhin on Pyhällä vuorella sijaitseva Kazanin skiitta. Se vihittiin käyttöön
vuonna 1798. Pyhällä Vuorella, nyt olevassa skiitassa, asuu koko saaren ja luostariyhteiskunnan rippipappi.
Skiitta on tyypillisesti sen varhaisimmassa
muodossaan pienen kirkon ympärille ryhmittyneiden keljoissa asuvien yleensä munkkien yhteisö, kilvoituspaikka, eräänlainen pienoisluostari,
joka kuuluu jonkun suuremman luostarin alaisuuteen.
Skiitan ulkopuolella oli ennen Ilmestyksen tsasouna vuodelta 1740. Alkuperäinen on tuhoutunut. Nykyinen vihreäksi maalattu Jumalanäidin ilmestymisen
tsasouna, on lahja Lappeenrannan ortodokseilta vuodelta 2003.
Kuljimme vehreän metsäluonnon halki kapeaa polkua pitkin kohti Hevoskiven tsasounaa. Loppumatkasta laskeuduimme varsin jyrkkiä kiviportaita pitkin
Hevoskiven juurelle. Saarella on jääkauden jäljiltä suuria sileiksi hioutuneita siirtolohkareita. Suurin niistä on kvartsijuovaista
harmaata graniittia oleva Hevoskivi (Konj-Kamenj). Suurten kuusten ympäröimä yli yhdeksän metriä pitkä kivi painaa arviolta yli
750 tonnia. Joidenkin mielestä se muistuttaa hevosen pääkalloa.
Kivinen hevoskivipolku
Hevoskiven tsasouna sisältä
Hevoskiveen liittyy ensimmäinen pyhittäjä Arsenin tekemä ihmeteko. Tultuaan saarelle hän tapasi Filip-nimisen hurskaan kalastajan ja
kuuli tältä, että saaren nimi, Konevitsa, tulee sanasta Konj-Kamenj eli Hevoskivi. Kiveä kutsuttiin Hevoskiveksi, koska taikauskoinen kansa
piti sitä jumalanaan. Kiveä kunnioitettiin ja pelättiin siinä asuvien pahojen henkien vuoksi. Saari oli asumaton, mutta kesällä
mantereen talonpojat toivat sinne karjansa laitumelle: saarella ei nimittäin ollut muita petoeläimiä kuin kettuja. Jotta karja varjeltuisi pahoilta
hengiltä, talonpojat uhrasivat joka vuosi kivellä hevosen.
Kun pyhittäjä näki kiven, hän joutui kauhun valtaan, ei ympärillä kasvavan synkän metsän vuoksi, vaan kiusaajahenkien
pelästyttämänä. Arseni palasi keljaansa, jossa hän rukoili koko yön pyytäen Jumalaa puhdistamaan paikan pahoista hengistä.
Aamulla hän palasi kivelle Jumalanäidin ikonin kanssa, toimitti rukouspalveluksen Kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle ja pirskotti
kiveä pyhitetyllä vedellä.
Hevoskiven tsasouna
Kivelle rakennettiin tsasouna vuonna 1815, mutta se oli ajan saatossa pahoin rapistunut ja moneen otteeseen korjattu.1990-luvun puolivälissä,
melkeinpä kokonaan uudelleen rakennettu tsasouna, on pyhitetty Arseni Konevitsalaisen ikonille. 1990-luvulla Konevitsassa vieraili useana kesänä
talkooryhmä Uudesta Valamosta pappismunkki, myöhemmin arkkimandriitta Arsenin (vuodesta 2004 lähtien apulaispiispan ja vuodesta 2005 lähtien
Joensuun piispan) johdolla. Uuden Valamon kunnostuskohteeksi oli annettu Hevoskiven tsasouna. Isä Arseni maalasi sinne ikonit ja muu talkoolaisryhmä
korjasi ja maalasi tsasounan sisältä ja ulkoa. Puutavara, muut rakennustarvikkeet, maalit ja työkalut vietiin Suomesta.
Hevoskiveltä johti aika leveä tielinjaus takaisin kohti varsinaista luostarialuetta. Arvoitukseksi jäi, mikä oli möyrinyt metsän
pohjaa polkujen ja teiden varsilla - oliko kaikesta huolimatta vielä joitakin pahoja henkiä liikkeellä.
Patikoinnin jälkeen maistui kupponen kahvia. Niinpä suuntasimme kohti jykevistä hirsistä rakennettua kahvilarakennusta.
Laivan lähtöön oli vielä reilusti aikaa. Kahvilan terassilla oli mukava viettää aikaa ja tarinoida. Sorjosen Matilla
oli mukanaan suvun valokuvia, joita oli kiintoisaa katsella Kaija Herralan ja Raija Herrala-Nurmen kanssa.
Kohvilla patikoinnin jälkeen
Hirsikahvila
Kahvilan sisäänkäynti
Matin ja minun äitini isät, Juho Kiiski
ja Eemil Ahtiainen, hukkuivat samassa haverissa Vossinoin saaren koillispuolella tammikuun 11. päivänä 1933. Eräs Valamon luostarin
skiitoista oli Vossinoin saarella. Pyyntireissulle lähdettäessä oli melko tyyntä, joten miehet olivat lainanneet skiitan munkeilta
pienen ja kevyen, mutta toisaalta kiikkerän, soutuveneen kokemaan muikkuverkkoja. Metsäpirtin kalastajat kalastivat myös tämän
Konevitsan saaren pohjoispuolella olevalla matalikolla eli Konevitsan niskalla. Juho oli hukkuessaan 34-vuotias ja Eemil 30-vuotias. Samassa onnettomuudessa
hukkui myös Eemiliä kolme vuotta vanhempi veli Aapro (Abraham). Juhon vaimo Agneetta, Matin äidin äiti, oli Aapron kaksossisar ja
luonnollisesti myös Eemilin sisar. Kaijan isä Albin oli Agneettan, Aapron ja Eemilin veli. Matin äiti Annikki oli vain kolmen kuukauden
ja minun äitini Sanni yhdeksän kuukauden ikäinen, kun Juho ja Eemil hukkuivat - istuskelin rannassa jonkin aikaa miettien syntyjä
syviä ennen laivan lähtöä takaisin Sortanlahteen.
Sortanlahdessa ennen Kiviniemeen lähtöä meitä hemmoteltiin ”Loimaan Seudun Marttojen” leipomilla karjalanpiirakoilla. - ai että,
olivat ne hyviä. Hieno päivä kaiken kaikkiaan. Toivottavasti ikä ja terveys riittäisivät, että pääsisi joskus
toistekin käymään tällä luostarisaarella. Vaikka paljon tuli nähtyä tällä käynnillä, niin vielä
jäi paljon myös näkemättä (Kyyvuori, Konevitsan skiitta jne.). Parhaiten kai saareen ja sen elämään voisi tutustua
toimimalla talkoolaisena tällä luostarisaarella.
Horoskooppipatsaat
Bunkkerilla
Seuraavana aamuna Kiviniemi ja Lovevo-hotelli sai jäädä. Lähdimme ajelemaan kohti Viipuria. Pysähdyimme Muolaassa Ilveksen kylän
bunkkereiden kohdalla olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikan luona on Moskovan olympialaisten aikoihin 1980 tehty aurinkokello, jossa ovat horoskooppimerkit
pylväiden päässä. Täällä ovat vielä näkyvissä talvisodan aikaiset Mannerheim-linjan puolustusasemat bunkkereineen.
Luonnollisesti myös ”Metsämarketti” oli paikalla - ja kauppa kävi vilkkaana.
Viipurinlinna
Viipurin tuomiokirkon rauniot
Torkkeli Knuutinpojan patsas
Ravintola Pöllö
Viipurissa oli vielä mahdollisuus ostaa kotiin viemisiä. Teimme Lemmetin Markun kanssa kierroksen kaupungilla. Kävimme mm. Viipurin Tuomiokirkon
raunioilla (Markku oli täällä arkeologisissa kaivauksissa mukana neljä vuotta sitten) sekä Torkkeli Knuutinpojan torilla
(Vanha raatihuoneen tori), jossa Torkkeli Knuutinpojan patsas katselee Viipurin linnan suuntaan. Torkkeli Knuutinpojan on perinteisesti katsottu johtaneen Suomeen
ja Karjalaan suuntautunutta kolmatta ristiretkeä ja sen aikana perustaneen vuonna 1293 Viipurin linnan eli tasan sata vuotta ennen kuin Andrei Konevitsalaisen
katsotaan perustaneen Konevitsan luostarin. Torkkeli Knuutinpoika mestattiin 1306, kun hän oli joutunut Birger Maununpojan epäsuosioon.
Kaukaa näimme, kuinka Viipurin linnan osittain sortunutta kivivallia oltiin juuri korjaamassa - hyvä näin.
Kävimme ravintola Pöllössä kahvilla. Täällä Markku bongasi laulutaitelija Raita Karpon - Kuorolaulua harrastavalla
Markulla ja Raitalla olisi varmasti jutunaiheita riittänyt pitkäksikin aikaa. Jopa näinkin epämusikaalinen ihminen kuin minä,
olen minäkin aikaisemmin törmännyt Raita Karpoon näillä Karjalanreissuilla. Muistan kuinka kerran Koselan Kulttuuritalolla
järjestetyssä juhlatilaisuudessa luovutin kohteliaasti Raita Karpolle oman, vähemmän vetoisen, paikkani katsomossa. Raita ei menettänyt
heleää lauluääntään - laulu soi kirkkaasti ja kovaa hänen esiintyessään juhlakansalle.
Kotimatka sujui rattoisasti. Huhtalan Marjatta sai paluumatkalla Kotkasta mukaansa pientä väkeä. Mummolassa riitti varmaankin
vilskettä lähiviikkoina. Palattiin arkisempiin aherruksiin. Minulla oli ohjelmassa seuraavan viikon keskiviikkona Laitilan seurakunnan
vuotuinen kiinteistöjen kuntoarviointi. Laitilan harmaakivikirkko on rakennettu 1400-luvun puolivälin paikkeilla (Parin vuoden päästä
sille tulee täyteen 550 vuoden ikä) - Historian havinaa oli vahvasti aistittavissa niin tuolla Karjalan matkalla kuin täällä kotikonnuillakin.
teksti: Markku Laaksonen
