Metsäpirtin Ahtiaisten lehti
maaliskuu 2008
Ahtiaisten polkuja SAAROISISTA LOKALAHTEEN
Vettä sataa eikä lumenhiventäkään näy missään. Maa on sula ja oraat viheriöivät. Yhteen ääneen päivitellään maailman menoa. Onhan nyt sentään Tapaninpäivä ja jonkinlaisia talven merkkejä pitäisi näkyä. Karjalassa sentään oli talvisin lunta niin, että aidanseipäistäkään ei näkynyt kuin päät – jos aina nekään.
Sisarukset Eila, Hannes ja Sanni ovat tulleet muistelemaan menneitä aikoja Lokalahden Vainionpäähän. Vainionpää-nimen sai siirtolaistila, johon sisarusten äiti Hilma Ahtiainen asettui asumaan evakkotaipaleen jälkeen. Tarjolla oli myös pari muuta kaukaisempaa paikkaa. Hilma-mummo oli kuitenkin tokaissut, että mihinkään metsään mie en mäne. Niinpä rintamamiestalo rakennettiin Ruissaaren tien alkupäähän aivan tien varteen silloisen ruispellon laitaan. Ehkä tässä paikassa oli hitunen samaa
Hilma Ahtiainen on haudattu Lokalahden kirkon luo.
kuin Metsäpirtin Saaroisten Ahosaaressa, jossa rakas kotitalo seisoi kivijalallaan peltojen ympäröimän metsäsaarekkeen laidassa. Ruista viljeltiin myös Ahosaaren pelloilla, joten ei ole ihme, että Hilma-mummo mieltyi ruispellon nähdessään juuri tähän paikkaan.
Hilma Ahtiainen os. Nännimäinen syntyi 20.5.1905 Metsäpirtin Joentakana. Hän oli Juho ja Aune Nännimäisen kaksitoistalapsisen perheen neljänneksi nuorin. Hilma avioitui 21-vuotiaana Eemil Ahtiaisen kanssa. Eemil puolestaan syntyi 2.2.1902 Metsäpirtin Saaroisissa. Eemil oli Salomon ja Susanna Ahtiaisen yksitoistalapsisen perheen kolmanneksi nuorin.
Nuoripari asettui asumaan Eemilin kotitilalle Ahosaareen. Pitkän hirsirunkoisen karjalaistalon toisessa päässä asui Eemilin Heikki-veli perheineen. Heikki oli sisaruskatraan vanhin; 17 vuotta Eemiliä vanhempi. Myös Eemiliä kolme vuotta nuorempi Albert-veli asui saman katon alla välikammarissa. Myöhemmin Heikki-sedän muuttaessa pois Ahosaaresta, hän vei oman osansa talosta mukanaan. Heikki rakensi Ahosaaren hirsistä perheelleen talon Maskeen Osuuskaupan läheiseltä harjulle Yrjö ja Paavo Ahtiaisen naapurustoon. Albert rakensi pian tämän jälkeen oman talon pihapiirissä olleen navettarakennuksen toiselle puolelle. Navetta oli Eemilin ja Albertin yhteisessä käytössä.
Isovanhemmista elossa oli enää Hilman äiti Aune os. Hyytiä. ”Mummo oli pieni tanakka naisihminen ja hänellä oli melkeinpä pikimusta tukka”, Eila muistelee. Aune-mummo piipahti joskus kylässä matkallaan Kolalanmäelle tytärtään Annaa katsomaan.
Eemilille ja Hilmalle syntyi esikoistytär Kerttu maaliskuussa 1927. Seuraavana vuonna syntyi Eila-sisko. Kahden vuoden kuluttua Kerttu ja Eila saivat Hannesveljen. Maaliskuussa 1932 syntyi perheen kuopus Sanni. Pihapiirissä riitti vilskettä, sillä Heikki-sedällä oli seitsemän lasta ja Albert-sedällä Kaija-tytär ja pikkuveli Esa. Elämä oli mallillaan: Eemil kävi työkseen kalassa Laatokalla. Pelloissa viljeltiin ruista ja vehnää. Lehmiä hoidettiin ja kasvatettiin joskus sikojakin.
Lapset syntyivät kotona ja kasvoivat työntäyteisen elämän keskellä. Perheen kuopus Sanni tuli puoliturkkiin käärittynä tuliaisena tupaan äidin palatessa navetasta lypsyltä - varsinaista luomua oli elämä tuolloin. Hilmalla riitti puuhaa kotiaskareissa. Eemil ehti joskus käydä Suojeluskuntatalolla puutyökerhossa.
”Silloiset joululahjat olivat omatekoisia: Äidiltä saatiin pehmeitä Äidiltä saatiin pehmeitä omapaketteja. Isältä saatettiin saada puutyökerhossa valmistettu leikkikalu tai jokin muu lasten tarve-esine”, muistelevat sisarukset.
”Lapset tekivät myös itse lahjoja: Päreistä tehtiin rekiä ja rievuista nukkeja”, muistelee Hannes.
Lapset leikkivät usein nykyajan Mölkky-pelin tapaista ”Pappi-peliä”. Kyyrölän pottikauppias kävi myymässä taloissa saviastioita. Hannekselle on jäänyt mieluisana muistona mieleen se, kuinka hän pääsi kerran kauppiaan hevoskyydissä kotiin ja sai vielä kaupan päälle kukkopillin.
Hilma, Eila, Eemil ja Kerttu Salokylässä.
”Ratiota käytiin kuuntelemassa joskus Kivikkoinharjulla Väinö Ahtiaisen luona”, muistelevat kaikki yhteen ääneen.
Kalastajaseuran kesäjuhlat olivat ehkä kesän kohokohta. Kalastajat ajeluttivat veneillään vierailijoita kaukana selällä. Veneiden nopeuskilpailut kuuluivat myös ohjelmaan. Siellä järjestettiin muitakin kilpailuja; miehet kilpailivat mm. siitä, kuka saa yhdellä vasaraniskulla ison naulan uppoamaan syvemmälle puhun.
Hannes löysi kerran Mikkosedän täysinäisen kymmenen kilon naulalaatikon ja harjoitteli tukkikasalla naulanlyöntiä niin, että kotvan kuluttua joka ikinen naula oli kantojaan myöten puussa. ”Onneksi kaikki naulat tuli lyötyä samaan tukkiin”, naurahtaa Hannes - silloin ei pojanviikaria varmasti naurattanut, kun Mikko-setä sai pahuuden tekijän kiinni.
Paimenessa ollessa saatettiin pitää häitä ja hautajaisia. Hannes, kova messuamaan kun oli, sai toimittaa papin virkaa. Tämä oli hyvää harjoitusta tulevaa varten: Hannes ehti esiintyä myöhemmin Lokalahden nuorisoseuran näytelmäkerhossa runsaan neljänkymmenen vuoden aikana lukuisissa rooleissa.
”Jälleen kerran leikkiä riehuttiin Heikki-sedän lasten kanssa, kun suruviesti isän kuolemasta saapui – leikit loppuivat siihen”, sanoi Eila.
Onnettomuus Laatokalla
Syksyisin Saaroisten kalastajat siirtyivät kalastamaan lähinnä lohta, siikaa, rääpyskää ja muikkua Pohjois-Laatokalle Vossinoin saaren edustalle. Vossinoi sijaitsee Valamon pääsaaresta 25 km lounaaseen. Kalastusta jatkettiin niin kauan kuin avovettä suinkin vain riitti.
Tammikuun 11. päivänä 1933 olivat Eemil, hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Aapro (Abraham) sekä Aapron kaksoissisar Agnetan mies Juho Kiiski Vossinoin koillispuolella Rompakonlammen kohdalla pari sata metriä rannasta muikkuverkoilla. Oli melko tyyntä, joten he olivat lainanneet skiitan munkeilta pienen ja kevyen, mutta toisaalta kiikkerän, soutuveneen pyyntireissulleen. Rompakonlampi on saaren luostarirakennusten kaakkoispuoleisella oleva matala, pieni sisäjärvi (umpeutuva lahti), johon kuitenkin pääsi veneellä korkean veden aikaan. Tämän eteläpuolella on Venäläislahti.
Tuon lahden ja lammen välisestä rantakivikosta Vossinoin kalastajat löysivät Eemilin kuolleena. Myös Aapro ja Juho olivat hukkuneet. Paikalla olleen Arvi Ahtiaisen, joka itsekin kuului Saaroisten kalastajiin, muistelun mukaan he eivät keksineet selkeää syytä haverille. Arvin muisteluiden mukaisesti eräs munkki poltti veneen tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen.
Vossinoin saari sijaitsee pohjoisella Laatokalla. Karttaote Pentti Ahtiaisen kirjasta Laatokalta Lautvedelle.
Tapahtuma oli lopullisen kohtalokas kolmelle nuorelle miehelle: Eemilille, Aaprolle ja Juholle. Eemil oli hukkuessaan 30-vuotias, Aapro 33-vuotias ja Juho 34-vuotias. Kohtalokas se oli myös Eemilin Hilma-vaimolle, joka oli tuolloin vasta 27-vuotias. Ilman isää jäivät viiden ja neljän vuoden ikäiset Kerttu ja Eila sekä kaksivuotias Hannes ja vasta yhdeksän kuukauden ikäinen Sanni. Aaprolta jäi vaimo ja yksi lapsi sekä Juholta vaimo ja kolme lasta.
Eilan, Hanneksen ja Sannin mukaan isän kuoleman jälkeen työ täytti äidin ja lasten elämän niin, että varsinaiseen näkyvään suremiseen ei riittänyt yksinkertaisesti aikaa ja tilaa – oli vain yritettävä selvitä ilman aviomiestä ja isää eteenpäin. Lapset olivat niin nuoria isän kuollessa, ettei heille ole jäänyt muistoja isästä. Ainoastaan Eilalla on muistikuvia siitä, miten hän isän ja äidin sekä Kertun kanssa menivät jalkaisin Kivikkoinmäelle Peltoselle Liistädin luokse. Isä oli kantanut häntä sylissään. Salokylän kesäpaikasta, missä lehmiä pidettiin kesälaitumella, on Eilalle jäänyt myös muistikuvia isästä: Äiti, Kerttu ja tumella, muistikuvia isästä: Äiti, Kerttu ja Eila olivat usein yhdessä lehmiä lypsämässä ja saattoipa isäkin siellä välillä poiketa. Salokylältä otetussa, näihin päiviin asti säilyneessä valokuvassa Kerttu on isän ja Eila äidin sylissä.
Paimenessa ilman kenkiä
Lapset saivat tehtäviä hoitaakseen sitä mukaa, kun vain kykenivät niistä suoriutumaan. Eila muistelee, että separaattoriastiat piti tiskata ennen kouluun lähtöä. Eila kävi joskus kaitsemassa Albertin ja Anna-Liisan Esa-poikaa. Lapset olivat mukana niittämässä ruista sirpeillä.
Lasten päätyönä oli lehmien paimentaminen. ”Ei silloin ollut kenkiäkään jalassa, kun paimenessa käytiin – evästä äiti laittoi mukaan, kun aamulla lähdettiin”, muistelevat sisarukset. Paimenreissuihin sai yhdistettyä vähän hupiakin, sillä säyseät ”hyvämuistiset” lehmät osasivat kulkea varsin itsenäisesti niityillä ja metsissä, eivät aina kovinkaan paljon paimentamista tarvinneet.
Lapset lähetettiin usein kauppa-asioille puolentoista kilometrin päässä olevaan Saaroisten Osuuskauppaan. Jollei Osuuskaupasta haluttua tavaraa löytynyt, oli lähellä vielä Alavuoksen Osuuskauppa, jota OTK:si myös kutsuttiin. Viisjoen koululle oli matkaa kaksi kilometriä. Koulun lähellä oli vielä Salon Simon kauppa. Lapset muistelevat että, juuri tämä Salon Simo kävi isän kuoleman jälkeen joskus heidän äitiään riiaamassa.
”Niin kiukkusia sille oltiin, että viskattiin sen tuomat aniskaramellitkin pois – pelättiin, että se vie meiltä äidin”, sanovat sisarukset yhteen ääneen samalla naurahtaen.
Isän kuoleman jälkeen Mikkosetä, Eemiliä 14 vuotta vanhempi veli, tuli Venäjältä takaisin Suomeen. Hänen vaimonsa oli kuollut ja hänen pieni poikansa jäi tätien luokse hoidettavaksi. Mikko oli jonkin aikaa Tammisaaressa internoituna ja tuli sitten Ahosaareen.
Mikko rakennutti uuden aitan ja kellarin. Hän maalautti talon ja korjautti talon päädyn; sen päädyn, josta Heikki-setä oli purkanut oman osansa pois. Myös sisäportaat vintille rakennettiin. Mikko osti kantakirjatamman ja norjalaisia pitkähäntäisiä lampaita. Tamman nimi oli Puhti. ”Mikko-setä piti lapset kovassa kurissa. Hänen ei tarvinnut kuin vilkaista oven päällä naulassa roikkuvaa köydenpätkää, kun lapset jo ymmärsivät mistä on kyse – riehuminen loppui ja oltiin taas kilttejä”, Eila, Hannes ja Sanni muistelevat. Vaikkei Mikko-setä ammattikalastaja ollutkaan, kävi hän pyytämässä kalaa kotitarpeiksi. Hannes muistelee, miten Mikkosetä otti hänetkin joskus mukaan Saaroisten rannan tuntumassa olleelle Milskeen luodolle molken pyyntiin. Molkkea (pientä muikkua) pyydettiin kierrenuotalla.
Elämä Ahosaaressa jatkui. Mikko-sedän läsnäolo toi varmuutta pärjäämiseen. Sekin ihme ehdittiin ennen sodan puhkeamista kokea, että viljaa päästiin parina syksynä puimaan oikein puimakoneella. Sitä ennen vilja puitiin riihessä, joka oli pellon takana Korkiaharjulla.
Kaikki kulmakunnan lapset kävivät koulua Viisjoen kansakoulussa. Pahnanpohjimmainen Sannikin ehti juuri ja juuri aloittaa koulunkäynnin ennen evakkoon lähtemistä. Alakoulussa toimi opettajana kovaa kuria pitänyt Kerttu Määttänen os. Lamppu ja yläkoulussa jonkin verran lempeämpi Toini Pönniö os. Hakala. Koulumatkalla pistettiin vaikka kiviä sovittuun paikkaan Haapsaaren tytöille merkiksi siitä, oltiinko jo menty kyseisen paikan ohi. Yksi tällainen merkinantopaikka oli Peltosen ladon kohdalla.
Lähdön hetki lähestyy
Sodanuhka alkoi olla aistittavissa syksyllä 1939. Hannes muistelee, kuinka hän näki kerran venäläisen lentokoneen korkealla ilmassa. Pian sitä alettiin ampua Hatakanmäeltä konekivääreillä. Sotilaat alkoivat kerätä aitauksista piikkilankoja rintamalinjojen esteitä varten. ”Joku kävi koulussa puhumassa sodasta”, muistelee Eila. Sotilaat kävivät hakemassa Puhtin ”palvelukseen”. Kaikki tämä herätti lapsissa suurta pelkoa ja epävarmuutta.
Väistämättä koitti lähdön aika. Pari viikkoa aikaisemmin lähtivät vapaaehtoiset, myös lehmiä alettiin kuljettaa pois Kannakselta hyvissä ajoin. Kolmetoista kanaa jäi navettarakennukseen.
”Niille jätettiin pitkään kaukaloon jyviä – mahtoivatko sotilaat syödä kanat, vai paloivatko ne navetan mukana”, aprikoi Eila.
Kahden viikon evästarpeet oli määrätty otettavaksi mukaan. Sisarukset muistelevat, että Kolalanmäelle Ahtiaisen Paavon luokse mentiin ja oltiin siellä yksi yö. Mikko-setä kävi vielä yksikseen kotona illalla. Voi vain kuvitella miehen mietteitä hänen käyskennellessään autiolla pihamaalla yksikseen tietäen, että katselee pihapiirin rakennuksia viimeisen kerran; Kaapro Hämäläinen oli saanut tehtäväkseen polttaa Ahosaaren rakennukset. Seuraavana aamuna lähdettiin kuorma-autolla kohti Raudun asemaa.
Lähtiessä Raudun asemalla Mikko-setä sai sydänkohtauksen – myöhemmin Pieksämäellä seurasi vielä suurempi halvaus ja Mikko-setä joutui sairaalaan. Raudun jälkeen seuraava pysähdyspaikka oli Elisenvaara. Täällä Lotat tarjosivat matkalaisille mannavelliä. Kaikille sisaruksille on jäänyt elävästi mieleen se, että velli oli heidän harmikseen pohjaan palanutta. Elisenvaaralta matka jatkui Pieksämäelle. Pieksämäen rauta tieasemalta kuskattiin evakkoja autoilla yhteiskoululle. Eilalle tuli kova hätä, kun hän joutui erilleen muusta kotiväestä toiseen autoon – yhteiskoululla sitten äiti ja sisarukset kuitenkin löytyivät.
Pieksämäellä Hilma, Kerttu, Eila, Hannes ja Sanni olivat syksystä seuraavaan kevääseen. Naarajärven Koikkalassa olleesta kortteeripaikasta on kaikille jäänyt hyvin mieleen Nykäsen talon Erkkipoika. Talon emäntä antoi Eilan toimittaa ”pikku-emännän hommia”. Puhti-tamma oli sotareissulla tullut tiineeksi ja palautettiin omistajilleen Pieksämäelle. Kaikki muistavat elävästi, kuinka Puhti sai varsan ja sitä käytiin joukolla ihailemassa. Puhti myytiin eräälle Paimaanjärven toisella puolella asuvalle isännälle. Eila muistelee, että 10 000 markkaa Puhdista saatiin – Mikko-setä oli 13 000 markkaa Puhdista aikoinaan maksanut.
Evakkotaipaleen seu raava etappi oli Heinävesi, Pertun maan kylä ja Paavolan talo. Heinävedeltä kaikilla on hyviä muistoja. Paavolan väki otti heidät sydämellisesti vastaan. Talossa oli samanikäisiä lapsia, joiden kanssa käytiin kesällä harva se päivä Kermajärvessä uimassa. Pikku-lammilla käytiin ongella. Heinävedellä jatkui taas koulunkäyntikin.
Mikko-setä oli nyt Heinäveden kunnalliskodissa, jossa häntä käytiin katsomassa. Hän pystyi puhumaan ja joten kuten liikkumaankin halvausten jälkeen. Mikko kuoli Heinävedellä 54-vuotiaana 12.11.1942. Eila muistelee, miten hän ja Kerttu kävivät Kuopiosta ostamassa Mikko-sedän hautajaisseppeleen.
Kerttu, Eila ja Hannes kävivät rippikoulun Heinävedellä. Sanni sai naimaluvan vasta myöhemmin Lokalahdella. Kerttu meni jo Heinävedeltä Kuopioon töihin Turon tehtaalle. Kerttu avioitui myöhemmin Uuno Piipon kanssa. Heille syntyi vuoden 1953 joulukuussa tytär Eija. Kerttu kuoli Kuopiossa 49-vuotiaana 10.08.1976.
Sanni, Eila, Hilma ja Hannes.
Eila lähti Heinävedeltä Helsinkiin piikomaan. Myö hemmin hän valmistui apuhoitajaksi ja avioitui Lauri Pullisen kanssa. Eilan tie vei Laitilaan Laurin kotitilalle. Lauri kuoli 1962. Eila avioitui vielä myöhemmin Niilo Suikkasen kanssa. Niilo kuoli 1995, joten Eila on ehtinyt olla jo reilut 12 vuotta toistamiseen leskenä. Eilalla ei omia biologisia lapsia ole ollut, mutta Niilon aikaisemmasta avioliitosta olevan Teija-tytön ja Sannin esikoispoika Markun, joka tätä juttua kirjoittelee, hän on esimerkillisesti kasvattanut ja maailmalle saattanut.
Lokalahdelle
Hannes ja Sanni olivat siskojaan sen verran nuorempia, että heidän evakkotiensä jatkui äidin kanssa Lokalahdelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1946 Hilmamummo, Hannes ja Sanni lähtivät viiden Heinävedellä vietetyn vuoden jälkeen kohti Lokalahtea.
”Koko viikko jyrrytettiin kohti Vakka-Suomea”, muistelevat Hannes ja Sanni. Evakkojen vastaanotto uudella kotiseudulla ei välttämättä aina ollut lämmin – ensimmäisessä kortteeripaikassa ilmapiiri oli niin tyly, että Hilmamummo ja Hannes katsoivat parhaimmaksi kääntyä ovelta takaisin. Ruissaaren talosta löytyi tilapäinen majoituspaikka siihen asti, kunnes oma talo saatiin valmiiksi. Omasta metsästä kaadetuista tukeista saatiin puutavara navetta- ja saunarakennusta varten. Saarisen Veli Lokalahdelta oli rakentamassa tätä seuraavana vuonna valmistunutta talousrakennusta.
Siirtolaisten asuinrakennusten rakentamista varten oli koottu Uudenkaupungin Sundholmasta kirvesmiesryhmä, johon kuuluivat Arvi Ahtiainen sekä veljekset Niilo ja Simo Suikkanen. He rakensivat Vainionpäähän rintamamiestalon, johon Hilma-mummo, Hannes ja Sanni pääsivät muuttamaan vuoden 1948 puolella.
Hilma-mummon elämä jatkui kovassa työn touhussa uudella kotitilallakin; olihan vielä tuolloin kaikki maatalon työt tehtävä käsipelillä – mitä nyt Hannes ja Sälli-hevonen olivat raskaimmissa töissä apuna. Hilma-mummo oli aina kesän jälkeen tavattoman ruskettunut; aurinko oli korventanut mummon kahvinpavunruskeaksi kaikkialta muualta paitsi lyhythihaisen työhameen ja lyhytvartisten kumisaappaiden kohdalta. Moni muistaa Hilma-mummon valtavan paksulinssisistä silmälaseistaan – linssit olivat kuin vanhanajan taskulampuista mummon nenälle reväistyt.
Sanni muutti pian työn perässä Turkuun ja avioitui Jukka Laaksosen kanssa. Heille syntyi neljä lasta: Markku 1954, Helena 1955, Timo 1956 ja iltatähtenä Toni 1971. Jukka kuoli 1993, joten Sannikin on ehtinyt olla leskenä jo lähes viisitoista vuotta.
Hannes jäi kotitilalle Lokalahteen. Vuonna 1960 Hanneksen jo pitkään jatkuneet poikamiespäivät saivat sinetin, kun naapuripitäjästä löytyi Leena Kaarina os.
Joulutunnelmaa Vainionpään pöydän ääressä, Vasemmalta Hannes, Eila ja Sanni.
Suominen aviosiipaksi. Hannes sai kaupan päälle myös neljävuotiaan Anne-tytön, joka oli Leenan aikaisemmasta liitosta. Akkavalta oli varsin selkeä Vainionpäässä tuolloin – ja vain paheni, kun Anne sai Heli-siskon 1962. Kahden vuoden kuluttua syntyi Juha-poika tasapainottamaan tilannetta. Hanneksen harrastuksiin on kuulunut tanhuamisen ja näyttelemisen ohella aina myös kalastus. Laatokka Milskeen matalikkoineen sekä Heinäveden Kermajärvi ovat vaihtuneet Lokalahden Ahmasvedeksi ja Tuulvedeksi. Särvintä pöytään saatiin Laatokalta, mutta kyllä sitä on saatu täältä Lokalahden rantavesistäkin. Enon kanssa olen minäkin päässyt monet ikimuistoiset kalareissut tekemään.
Hilma-mummo halvaantui 60- luvun loppupuolella ensin lievemmin ja pian vakavammin joutuen viettämään lähes kymmenen vuotta sairaalassa Uudessakaupungissa. Hilma-mummo kuoli vuonna 1976 puolisen vuotta ennen Kerttua. Mummo oli ollut jo pitkään sairaalassa, kun Vainionpään rintamamiestalo paloi korjauskelvottomaksi – onneksi mummon ei tarvinnut tätä kauheutta enää nähdä. Talon mukana paloi paljon vanhoja Karjalassa otettuja valokuvia ja vanhoja esineitä, joita ei mikään voi korvata.
Meille Hilma-mummon lapsenlapsille on jäänyt valtavasti rakkaita muistoja mummolasta. Niistä riittää aineksia vaikka kirjaksi asti.
Nyt Leena patistelee meitä jo kovasti kahville. Pöydässä on jälleen kerran sen seitsemää sorttia leivonnaisia ja voileipäpuolta – kyllä meidän nyt kelpaa jatkaa menneiden aikojen muisteluita. Elämä on kohdellut Eilaa, Hannesta ja Sannia varmasti keskimääräistä kovemmalla kädellä. Asenteen ollessa kohdallaan kuitenkin pärjätään ja löydetään onni arjen pienistä asioista - saatikka sitten joululta tuoksuvan kahvipöydän äärestä.
Markku Laaksonen

edellinen sivu
seuraava sivu
sisällys