Metsäpirtin Ahtiaisten lehti
maaliskuu 2008
Pentti Ahtiainen
Metsäpirtin Saaroisissa asuneet isoäitini Aune Juhontytär ja isoisäni Antti Tuomaanpoika siirtyivät perheineen Talvisodan alussa Pieksämäen kunnan Venetmäen kylään. Seuraava evakkopaikka tuli olemaan Heinäveden Petruma, jossa asuttiin 5 vuotta eli sodan loppuun saakka.
Heinävedellä asui evakossa myös muita Saaroisista tulleita sukulaisia. Tuon Sydän-Savon kunnan piirteet mäkimaisemineen, kanavineen ja järvineen syöpyivät monille mieleen. Joillekin se oli turvallinen lapsuuden maisema, joillekin taas tulevaisuuden uskoa antava turvapaikka sodan melskeestä lomalle tultaessa. Monille vanhemmille metsäpirttiläisille se ehkä kuvasti jo luopumisen iltaruskoa. Kotiseudusta oli jäljellä vain haikea muisto.
Elettiin vuotta 1945 ja sota oli vihdoin päättynyt. Aune ja Antti Ahtiaisen 6-henkiselle perheelle koitti aika siirtyä Länsi-Suomeen, Pyhärannan Rohdaisiin. Vähäinen omaisuus mukanaan perhe saapui Heinävedeltä junalla Rauman asemalle. Asetuttiin asumaan Rohdaisten Tätilän taloon. Sen jälkeenkin toimeentulo oli osittain vielä Kansanhuollon varassa, tavaran ollessa edelleen kortilla. Pojat löysivät itselleen rakennustyötä. He rakensivat asuin- ja ulkorakennuksia lähitaloille sekä muille siirtolaisille ja osallistuivat myös Raumalla telakkahallin tekoon.
Karjalaisten siirtolaisten sijoittuminen Sundholman/Vanhakartanon kylään vv. 1946-47:
1.) Simo Laulajainen (tilap.),
2.) Hörköt (tilap.),
3.) Aleks ja Emma Peltonen+lapset,
4.) Katri (os. Eeva) ja Simo Hyytiä, tytär Helmi ja miehensä Arvi Repo,
5.) Aina ja Juho Peltonen+lapset,
6.) Agnes ja Juho Kiiski,
7.) Agnetta (os. Peltonen) ja Tahvo Suikkanen+lapset,
8.) Hilda (os. Ahtiainen) ja Salomon Suikkanen+lapset,
9.) Helena (os. Peltonen) ja Yrjö Suikkanen+lapset,
10.) Aune (os. Suikkanen) ja Antti Ahtiainen; lapset Arvi, Eino ja Maire,
11.) Anisia ja Aleks Myöhänen+pojat,
12.) Selma (os. Torikka) Hyytiä + lapset; mies Juho kuollut,
13.) Aino ja Tauno Jortikka + lapset,
14.) Anna-Maria Hyytiä (”Tommola Anna-Mar”); lapset Toivo, Jaakko, Oskari, Eeva,
......Sanna ja Simo Hyytiä.
Alkuperäiset asukkaat ottivat tulokkaat melko hyvin vastaan ja isompaa kulttuurishokkiakaan ei vaikuttanut tulleen. Tosin paikallista murretta vähän ihmeteltiin. Kerrankin oli Tätilän mamma katsonut tuvan ikkunasta ulkona leikkiviä lapsia ja tokaissut: ”Kakarak kara !” (=lapset juoksevat).
Vielä ei siirtolaisille ollut löytynyt pysyvää asuinpaikkaa Jossain vaiheessa lupailtiin Pohjanmaalta, lähinnä Kauhajoelta tilaa. Tästä ei kuitenkaan saatu varmuutta ja lopulta kehotettiin ottamaan yhteys Uudenkaupungin asutuslautakuntaan. Viimein ilmoitettiin Uudenkaupungin maalaiskunnassa olevan Sundholman kartanon alueelta järjestyvän tiloja. Asia alkoi olla jo siinä määrin varma, että jotkut perheet olivat siirtymässä kartanon seuduille tilapäismajoitukseen. Tämän seudun suurimman maatilan omisti Aminoffi en 4: n sisaruksen perikunta ja heidän suvullaan kartano on edelleenkin.
Saaroisista Sundholmaan
Sundholman alueelle, sekä nykyistä kartanoa edeltäneen vanhan kartanon seudulle sijoitettiin samasta Metsäpirtin kylästä, eli Saaroisista tulleita perheitä. He olivat lähes kaikki sukua keskenään. Tänne tiensä löytäneitä olivat Ahtiaisten lisäksi Suikkaset, eli isäni Arvin enot Yrjö, Salomon ja Tahvo, kaikki perheineen. Muita olivat Hyytiät (3 perhettä), Repo, Peltoset (2 perhettä), Kiiski ja Myöhänen sekä Metsäpirtin Taipaleesta tullut Laulajainen. Näiden asukkaiden tulon myötä näyttää muodostuneen myös Vanhakartanon kylä. Uusikirkko Tl:stä muutti Hörkköjen perhe joksikin aikaa ja Jortikat tulivat Räisälästä. Koutussa, kartanon mökissä asuivat alkuun uusikirkkolaiset (Vl) Kirjoset. Myöhemmin siihen siirtyi Armas Ahtiainen perheineen. He muuttivat sittemmin Uudenkaupungin Ketunkalliolle ja myös tuo rakennus siirrettiin sinne.
Aune ja Antti Tuomaanpoika Ahtiaisen perheen koti, ”malli Vennamo” Uudenkaupungin maalaiskunnassa 1940- luvun lopulla. Talon edessä Aune Ahtiainen. Takana vasemmalla Tahvo Juhonpoika Suikkasen talo.
Kylä sai noin 70 uutta asukasta. Sundholman lisäksi muitakin siirtolaisten asutuskeskittymiä Uudenkaupungin tienoille syntyi. Kaupungin alueelle, nykyisen Välskärintien varrelle rakensivat monet perheet kotinsa, Laulajaiset ja Peltoset näiden mukana. Maalaiskunnan puolelle Valkkimerelle ja Salmen kartanon alueelle tapahtui myös keskittymistä. Kalannissa karjalaisia sukulaisiamme asui Pappilanpellon seutuvilla ja Katinan kylän suunnalla. Myös Lokalahdelle, Vehmaalle, Laitilaan, Pyhärantaan, Raisioon, Mynämäelle ja Mietoisiin sijoittui melkoinen määrä metsäpirttiläisiä, Ahtiaisia heidän mukanaan.
Vanhakartanon Yrjö Suikkasen pihalla: Edessä vas.: Annikki Einontytär Ahtiainen, Ritva Einontytär Ahtiainen, Sirpa Juhontytär Kiiski, takana Jorma (”Dinturist-Jukitsun isä”) Hyytiä.
Siirtoväen asutuslain toteuttamisperiaatteena oli säilyttää kyläkokonaisuudet myös sijoituspaikkakunnilla. Saaroisten kylän satoja asukkaita ei luonnollisestikaan voitu sijoittaa samalle seudulle. Varsinaisesti suomenruotsalaisille alueille ei karjalaisia juuri asettunut ilmeisesti ruotsinkielisten vastustuksesta johtuen. Sundholman kartanon alue näyttää olleen poikkeus.
Kaikki rakennukset käyttöön
Aune ja Antti Ahtiaisen perhe muuttokuormineen (hevos– ja kuorma-autolastit) siirtyi Pyhärannasta Uudenkaupungin maalaiskunnan Sundholmaan loka-marraskuussa 1946. Mukaan tulivat oma hevonen, 2 lehmää ja lampaita, sekä näille heinää talven varalle.
Perhe asettui asumaan kartanon omistamaan Matinripiin, kolmen savupiipun taloon lähellä kartanon piha-aluetta. Rakennuksessa asui jo isäni eno Tahvo Suikkanen 4-henkisine perheineen.
Matinripiin majoituttiin tilapäisesti siihen asti, kunnes oma tila eli Uusiniitty oli lunastettu kartanolta ja asuinrakennus rakennettu edes jollain tavalla asuttavaan kuntoon. Siirtolaisten asuntoina olivat käytössä muutkin vähänkään asumiseen soveltuvat kartanon rakennukset. Tällainen oli myös kartanon päärakennuksen pohjoisKanatupa, jonka toisessa päässä olivat asuintilat ja toisessa eläinsuoja. ”Kuja” erotti näitä kahta osaa toisistaan. Jatkosodan aikana Kanatuvassa olivat majoittuneina kartanoon sijoitetut venäläiset sotavangit. Tähän rakennukseen muuttivat Anisia ja Aleks Myöhänen perheineen. Rakennus purettiin myöhemmin ja siirrettiin Myöhästen tilan eli Kalliorinteen päärakennukseksi puolentoista kilometrin päähän. Tästä tuli ensimmäinen pysyvä siirtolaiskoti kylään.
Kaikkien siirtolaisten eläimet olivat sekaisin samassa karjasuojassa, jonka talviaikaista ahtautta helpotti vasta keväällä lampaiden siirtyminen Nuhjan saareen tuoreille laitumille. Laidunnuksen eläinten omistajat korvasivat tekemällä kartanolle taksvärkkityötä eli ”taksia”.
Ahtiaisten tilapäismajoituksen aika kesti 3 vuoden verran. Maanlunastusasiat saatiin kuukausien kuluessa järjestykseen ja sodassa
Teuvo Tahvonpoika Suikkasen ylioppilasjuhlilla 31.5.1969 Uudenkaupungin Sundholman Vanhakartanon Kulmalla. Kylän siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään. Takana vasemmalta *Eino Antinpoika Ahtiainen, Jenny Tahvontytär Hansén (os Suikkanen), *Arvi Antinpoika Ahtiainen, Agnes Kiiski (os Paksu). Seuraava rivi vasemmalta Anisia Nikolaintytär Myöhänen (”Anissu”, ”Kola Anissa”, os Timofejeff), *Sylvi Otontytär Ahtiainen (os Kasanen), Agnetta Suikkanen (os Peltonen), Teuvo Tahvonpoika Suikkanen, Vesa Erikinpoika Hansén, *Pentti Arvinpoika Ahtiainen, Juho Kiiski ja Aleksanteri (Aleks, ”Alekka”) Myöhänen. Edessä pojat vasemmalta *Ari Veikonpoika Suikkanen ja *Markku Einonpoika Ahtiainen. Kuva Erik Hansén (luotsin poika Isokarista). * =Ahtiaisten sukuun kuuluva.
menetettyjen tilojen vastineiksi saadut kultareunaiset obligaatiot vaihtuivat uusiin tiloihin. Talvella 1946 veljekset Arvi ja Eino Ahtiainen muiden siirtolaisten mukana kaatoivat tulevia talojaan varten tukkeja kartanon metsistä. Asuinrakennukset tehtiin siihen aikaan yleensä hirrestä. Paikallisista metsistä tapahtuneet materiaalihankinnat ja myös maiden lunastukset korvattiin asutuslautakunnan toimesta omistajille siirtoväen asutuslain perusteella.
Yhdeksän kertaa ”malli Vennamo”
Kesä 1947 oli kiireistä rakentamisen aikaa. Kylään nousi 9 kpl samaa mallia olevia asutustiloja. (”malli Vennamo”). Rakennustarvikkeista oli pulaa ja rautanaulojen saanti näytti välillä erityisen vaikealta. Rakentaminen ei sujunut keskeytyksittä. Välillä käytiin työssä kartanon metsissä ja pelloilla sekä kylän ulkopuolellakin. Osalla tiloista rakennukset olivat jo vanhastaan olemassa, kuten Arvi Revon ja Simo Hyytiän perheineen asuttama, tuleva kotitilani Mäntylä.
Ahtiaiset muuttivat taloonsa Uusiniityn tilalle vuoden 1949 loppukesällä, mikä oli hyvin lämmintä aikaa. Tilapäisasuntona käytetty Matinripi purettiin myös samoihin aikoihin. Sen hirsistä rakennettiin tilan kellari ja navetta. Karjarakennus saatiin talveksi siinä määrin kuntoon, että karja voitiin siirtää siihen. Seuraavana talvena hankittiin lisää eläimiä. Uuden lehmän kävi isoäitini Aune ostamassa huutokaupasta jostain kartanosta Kokemäellä.
Sundholmaan muuttaneiden siirtolaisten tilat olivat lähes kaikki maanviljelystiloja. Kalastustilan, johon kuului kalavesioikeus Vanhakartanon vesiin, sai saaroislainen Aleks Myöhänen. Samoin perustein sai Rantavainion tilan Simo Laulajainen. Muut eivät kalastustiloja ilmeisesti halunneetkaan. Asenteet olivat muuttuneet. Kalastuksen kannattavuuteen ei uudella asuinseudulla enää uskottu yhtä vahvasti kuin Metsäpirtissä. Veneet ja pyydykset olivat jääneet rajan taakse ja näin olisi tarvittu uusia investointeja. Lähes kaikki Metsäpirtin Saaroisista tänne muuttaneet perheet olivat tottuneet aiemmin hankkimaan kalastuksella pääasiallisen elantonsa. Sundholmassa heillä kaikilla ei enää ollut automaattisesti kalastusoikeutta. Metsäpirtissä vedet olivat olleet jakamattomina kaikkien käytössä.
Sundholman sijaintia lohivesiin nähden pidettiin epäedullisena, koska kylän edustalla on laaja Uudenkaupungin saaristo. Avovesille eli lohien vaelluspaikoille kertyi runsaasti matkaa. Rauman seutu ja sen pohjoispuolella olevat rannikkoalueet olivat tässä suhteessa jo edullisemmassa asemassa.
Kalastusta ei täysin unohdettu, mutta toimeentulon takeena piti olla oma tila.
Sundholman kanta-asukkaat halusivat toimia itsenäisemmin kuin siirtolaiset. Koneetkin piti olla omasta takaa. Siirtolaisten tapana oli hankkia yhteisiä koneita ja teimme maataloustyötä kausittain myös talkoilla. Tällaisia tehtäviä olivat viljan puinti, heinänkorjuu ja perunannosto. Koko perhe oli näissä yleensä mukana, lastenkin leikkiessä lähistöllä. Talosta saivat kaikki ruuan ja kahvin ja illalla saunottiin. Tämä tapahtuma vahvisti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Elimme tässä ”reservaatissa”, karjalaiskylässä keskellä Lounais-Suomea Muun maailman saattoi unohtaa kylää ympäröivien kuuden mäen taakse. Yhden takana oli Meri – yhtä hyvin se olisi voinut olla Laatokka. Kylä oli jonkinlainen pienois-Metsäpirtti tai - Saaroinen, josta vieraisilla käyneet muut entiset metsäpirttiläisetkin saattoivat löytää jotain tuttua ja turvallista.
Ruuhkaa raitilla
Koska Vanhakartanon kylä muodostui vanhastaan toisilleen tutuista perheistä, olivat naapuruussuhteet alusta, eli vuodesta 1946 lähtien kiinteät. Tämä yhteisöllisyys oli kulttuurina muutoinkin, kuin vain viljelyelinkeinon osalta. Kesäaikaan tämä näkyi erityisesti iltaisin, jolloin kylänraitilla oli välillä kovastikin liikennettä ihmisten mennessä kyläilemään. Joskus ihmettelin, oliko ketään kotona, kun kaikki näyttivät olevan tien päällä!
Meitä lapsia kylästä löytyi silloin kaikenikäisiä. Yhtä moninainen oli leikkiemme kirjo; kesällä pallopelit, piiloset, liekut, talvella hiihto, jääpelit, kelkkailu ja monet muut, jotka kaikki toteutettiin joukolla.
Karjalaiskylän perinteet jatkuivat näin täällä Lounais-Suomessa. Perinteet välittyivät edelliseltä sukupolvelta seuraavalle. Kyläläiset koostuivat pääosin
Sundholman (Vanhakartanon) Mäntylä. Tiilentekijöiden mäkitupa alkup. 1830-.
luterilaisista, mutta ortodoksitkin olivat antamassa väriä traditioille. Muistissa säilyivät alkuun itsestään selviltä tuntuneet pienetkin asiat. Tärkeiksi koettiin lapsen syntymään liittyvät rotinat, pääsiäisajan virpominen, sekä arkipäiväisempään ruokakulttuuriin liittyvät perunapiirakoiden eli ”kakkaroiden” paistaminen, lohkopiiraan teko ja karjalanpaisti sekä monen monet ”mustikkamöllyt ja siemvoit”.
Alkuperäisessä vakkasuomalaisuudessa eristäytymisasenne on jotenkin luonteenomaista. Täällä jokainen on aina hoitanut vain ”omat asiansa”. Tälle seudulle vuosikymmeniä sitten tulleet karjalaiset kulttuurivaikutteet ovat osaltaan rikastuttaneet paikallista elämänmenoa. Kylämme oli vahva karjalainen yhteisö. Tähän sisältyy silti eräs hyvinkin merkillinen piirre: kaikki täällä sodan jälkeen syntyneet avioliitot on solmittu karjalaisen ja paikallisen asukkaan kesken. Yhtään uutta, karjalaisten keskinäistä avioliittoa ei Sundholmassa ilmennyt.
Siirtolaiset ovat saavuttaneet oman asemansa, jota tuskin kukaan enää aliarvioi tai väheksyy. Aikansa se vain on ottanut. Tulokkaiden alkuperäiseen väestöön sulautumisen myötä mahdolliset ristiriidat ovat unohtuneet.
Kyläilyä
Kun sodasta ja karjalaisten evakkoon lähdöstä oli vierähtänyt jo parikymmentäkin vuotta, koettiin vanhalta kotiseudulta Laatokan rannalta lähteneet tuttavat ja sukulaiset edelleen läheisiksi. Heitä käytiin välillä tapaamassa satojenkin kilometrien päässä ja he muistivat myös käydä usein vieraisilla Sundholmassa.. Nämä vierailut saattoivat kestää kerrallaan viikkojakin ja silloin käytiin läpi kylän kaikki tuttavat ja lähiseutukin Kalantia myöden. Aika ajoin vieraita tuli Kauhajoelta, Kurikasta sekä Alastarolta, Helsingistä, Varkaudesta ja muualtakin. Kaikki olivat Metsäpirtistä kotoisin ja menneitä aikoja muisteltiin. Tarinointia jatkettiin yömyöhään ja sitä minäkin usein tapani mukaan hiljaa ja innolla kuuntelin ja myöhemmin näin muistiin merkitsin.
Vuosikymmenten kuluessa alkuperäinen karjalaiskylä näyttää vähitellen haihtuneen olemattomiin. Jäi vain kylä, joka sisältää menneisyyden muiston ja meidät, metsäpirttiläisten jälkipolven.
Pentti Ahtiainen kertoi Sundholman siirtolaiskylästä sukukokouksessa Vehmaalla
edellinen sivu
seuraava sivu
sisällys